Sain 5. päivä tietää, että täällä on sellainenkin kuin Joensuun Teatteriverstas päädyttyäni sattumalta katsomaan heidän tulkintaansa Kristian Smedsin Jääkuvista Vyöhyke-talolle. Teatteriverstas toimii Joensuun Nuorisoverstaan yhteydessä ja sen ”tarkoituksena on edistää ja kehittää nuorten elämänhallinnan valmiuksia ja arjentaitoja sekä tukea siirtymistä koulutukseen ja työelämään”. Näytelmää tekemässä oli nuoria aikuisia, joista osa ei ollut ennen edes käynyt katsomassa teatteria, esityksen tekemisestä puhumattakaan. Smedsin Jääkuvia on haastava teksti ammattilaisellekin ja esimerkiksi taannoin nähdystä Lapin ylioppilasteatterin tulkinnasta jäi mielikuva, että siinä onnistuttiin vain melkein. Vyöhyke-talon yläkerran kokoushuone ei myöskään välitä mielikuvaa järin toimivasta teatteritilasta.
Kaikki edellämainittu huomioiden rima oli ennen esitystä aika matalalla. Sen jälkeen tajusi hämmentyneenä, että sitä rimaa olisi voinut korottaa muutamalla metrillä ja nämä olisivat silti menneet heittämällä sen yli.
Päällimmäiseksi mieleen jää näyttelijöistä huokunut ilo ja tekemisen halu. Energian määrä nosti yleisönkin mukaansa, vaikka katsojia olikin esityksen laatuun nähden harmillisen vähän. Epäilykset tilaa kohtaan osoittautuivat nekin turhiksi.
Ohjaaja Tero Sarkkinen on saanut näyttelijöistään irti uskomattoman paljon, jos osa heistä tosiaan oli ensikertalaisia. Ensikertalaisuuteen on tottunut yhdistämään suorituksen irtonaisuuden, jossa rooli esitetään läpi, sitä ei sisäistetä. Harrastajateattereissa sitä näkee paljon kokeneemmillakin. Itse asiassa sitä näkee laitosteattereissakin aivan liikaa, mutta siellä se on tietysti ymmärrettävää, koska näyttelijät näyttelevät leipätyönään. Teatteriverstaan esityksessä siitä ei näkynyt juuri jälkeäkään. Tekstin vaikeus pitkine näyttelijän yksin jättävine monologeineen tekee siitä entistä kunnioitettavampaa. Pieniä virheitä, kommelluksia ja epätarkkuuksia oli tietenkin siellä täällä, mutta ei sillä tavoin, että ne olisivat särkeneet lumousta.
Näyttelijöiden työskentely oli kokonaisuudessaan ihmetystä herättävää katsottavaa. Samalla mieleen pyrki väistämättä ajatus, että miksei näin innokasta tekemisen riemua ja rohkeutta heittäytyä ilman turvaköyttä näe tässä kaupungissa enempää?
Paikoitellen olin hiukan eri mieltä ohjauksellisista ratkaisuista. Miia Mikkosen esittämän yksinhuoltajaäidin monologin olisin halunnut nähdä räiskyvämpänä ja agressiivisempana nyt valitun melankolisuuden sijaan. Mieleen tuli, että ohjaaja tahtoi päästää näyttelijän vähän helpommalla, mutta Mikkosen toiminnasta päätellen siihen ei ollut tarvetta. Hän vakuutti läpi näytelmän. Toinen erityisesti mieleen jäänyt näyttelijä oli Sampsa Salo, jonka selkeitä kykyjä komediaan olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Lisäksi hänen kasvonpiirteensä ja lempeä katseensa tuovat elävästi mieleen valtakunnan virallisen mukavan miehen Timo Koivusalon ja tämä assosiaatio toi koko näytelmään oman erikoislaatuisen lisänsä.
Jääkuvien loppu on vaikea toteuttaa näyttämölle, eikä tässäkään täysin onnistuttu. Tanssiminen pois lavalta jätti samanlaisen tunnelman kuin radiossa, kun kappale feidataan pois ennen kuin se oikeasti loppuu. Loppu ei oikein huipentunut. Oli kiehtovaa istua pimeässä näyttelijöiden poistuttua lavalta ja odotella, kuinka pitkään menee ennen kuin yleisö tajuaa, että nyt se loppui. Meni aika pitkään.
Ehdin jo julistaa aiemmin, että jos tänä keväänä katsoo vain yhden näytelmän, niin sen pitäisi olla Poiketa ry:n URA, mutta tämäkin täytyy nähdä. Minusta tuntuu, että Teatteriverstaalla on jäänyt tiedotus hiukan puolitiehen, koska minulle tämä riemu tuli puskasta. Vielä sen silti ehtii katsomaan. Esityksiä on 7., 13. ja 16. maaliskuuta kello 19. Kannattaa käydä kokeilemassa, miten hyvä mieli osaa tulla niinkin rankan näytelmän katsomisesta.
Tietoa esityksestä: Teatteriverstas esittää