Epätasainen Alanko
Ismo Alangon uusin levy, Maailmanlopun sushibaari, alkaa jämäkästi. Sen ensimmäisessä kappaleessa, Tukahdetussa tangossa, tanssilavojen klassikkotanssi on vain mauste ja pääosaan nousee hypnoottinen ja raskas bluesvääntö. Levyn rytmikkyyttä pitää yllä myös sitä seuraava Vanha nuori, jonka kiero torvidisko aiheuttaa jalanpoljennossa vain tahdin vaihdoksen.
Valitettavasti lupaavan alun jälkeen levy hieman notkahtaa. Rytmin taantuessa Ismon laulunteon maneerit nousevat esiin. Levyn keskiosa on täynnä liian tuttua Ismo-materiaalia, jota ajoittain mainiot sovitukselliset ja soitannalliset mausteet eivät pysty pelastamaan. Sanoitukset ovat yllätyksettömiä ja sävellykset tuntuvat moneen kertaan kuulluilta. Esimerkiksi, vaikka Vuoden turhimman laulun kertosäe jää (ärsyttävästi) soimaan päässä, ei voi olla ajattelematta, kuinka osuva sen nimi onkaan.
Onneksi levyn viimeinen neljännes nostaa jälleen rimaa. Naapurin saunareissu tavoittaa saunan jälkeisen raukeuden, johon Ismo lisää mukavan kerronnallisen kierouden. Vastaavasti Kahdeksantoista aina tuo mieleen Sielun veljet soittamassa Tuomari Nurmion kappaletta. Levyn heikot hetket eivät lankeakaan taustabändin hartioille. Kun se saa tilaisuuden, sen soitossa on voimaa ja rytmiä, joka lupaa hyvää kokoonpanon keikoilta.
Levyn kokonaiskuvan positiiviseksi nostaa sen lopettava Ennakkoluuloja ja vainoharhaa. Sen kaunis melodia ja Alangon poikkeuksellisen herkkä tulkinta nostaa levyn, josta olisi voinut koota loistavan EP:n, arvosanan juuri ja juuri hyvän puolelle.