Kummituskakka -genre ratsastaa taas. On se vaan kumma, ettei tämä musiikinlaji, jota kutsutaan ilmeisesti myös 2000-luvun heviksi tai metallipopiksi, katoa edes vetämällä. Laji on jälleen löytänyt tiensä cd:n kansien väliin. Tällä kertaa tyylilajin foliosta tehtyä megafonia puristaa rystyset valkoisena porilainen Iskias-yhtye levyllään Kivi.
Pikakelaus läpi Pisa Records levy-yhtiön julkaiseman levyn kertoo, että kuusi henkinen poppoo soittaa lajin mukaista laukkakompia osaavasti, mutta vailla musiikkielämyksellistä määränpäätä. Heppa laukkaa pientä rinkiä lyhyessä liekassa yhdessä Teräspetonin ja jopa Yön ponien kera. Tämä turpeelta haiskahtava laji nousee kaasukuplana suoraan suomaittemme pohjamudista, ja tuoksahtaa sekä tuntuu tasan yhtä tuoreelta.
Iskiaksen toisen pitkäsoiton sanoitukset tavoittelevat selkeästi syvyyksiä, mutta kapsahtavat latteuden ansaan. Levyn saatekirjeessä bändi esitellään porilaisen äijärockin edustajana, joka on juuri nyt voimissaan. Sanoituksia kuunnellessa näyttäisi kuitenkin siltä, että orkesteri on voimantunnossaan aliarvioinut kuulijan ajanmukaisesti ja rankasti.
Levyn teemojen äijäuho valikoima Gloorian ansaitsemisesta, yksinhuoltajuudesta, kuolleen rakkaan kaipauksesta ja sankaruudesta osuu ihmisessä ilmeisesti siihen samaan kohtaan, johon kolahtaa myös Yön kuristava ja raskas lyriikka. Ei voi käsittää, mikä saa ihmisen latistamaan suomenkielen näköalattomaksi arkiahdistuksen peiliksi tai miehuuden roolien teräshaarniskan tahroista puhtaaksi vänkkäämiseksi.
Toisaalta kappaleissa Kuka armahtaa ja Elävänä haudattu yritetään lähestyä kriittisemmin, mutta sielläkin mennään metsään. Tulee mielikuva, että aikuiset miehet olisivat juuri eilen käyneet ensimmäisen pohdiskelun eksistentiaalisten kysymysten parissa. Tänään sitten kirjoitetaan muumikynä sauhuten ja niittivyö nitisten kieli keskellä suuta, ja ollaan niin katkeria, kun Jumala ei ollutkaan ihan mitä tuli kuviteltua, tai ihmiset näyttäytyvät ympäröivässä maailmassa hieman julmemmilta kuin oma äiti. Toinen ja huolustattuvampi vaihtoehto on, että lauluntekijä luulee löytäneensä käteensä midaksen-kiven ja olettaa, että juuri tätä kansa nyt haluaa.
Pääasiassa Kiven kappaleet tyssäävät kuluneisiin voimakertosäkeisiin. Tähän kuoppaan kapsahtaa muun muassa raidalta seitsemän löytyvä Sirkushuveja -kappale, jossa bändi viettää hetken loman laukkakompin ahtaudesta. Biisin alusta löytyykin yllättäen jonkinlainen grooven tapainen, mutta tätä iloa kestää tasan minuutti, kunnes bändi löytää taas kertosäkeessä Yö-yhtyeen suomeksi leipoman Big Macin ja siihenpä se taas meininki lässähti voimakertosäkeen tahteihin.
Tätä äijä-rock –lajia voitaneen kutsua oikeutetusti uudeksi suomi-iskelmäksi. Laji alkaa tosiaan aiheuttaa itselle moista allergiaa, että levy piti kuunnella osissa. Toisaalta oma on ongelmani, ei Iskiaksen. Iskias on onnistunut tekemään genrelle tyypillisen levyn, joka hermojeni kannalta löytänee ikävä kyllä kuulijakuntansa.
Iskiaksen Kivi ei vala uskoa porilaisuuten, mutta porilaisten ja muun Suomen onneksi, muun muassa Teemu Elon puhuvat eläimet ja Kuusumun profeetta saavat uskomaan, että evoluutio on mahdollista jopa Porissa.