Kun Sanni Sivoselta kysyy, voiko suomalainen ymmärtää intialaista veistokulttuuria, vastaus kuuluu:
”Kyllä, jos on valmis tutustumaan sen perinteisiin merkityksiin. Lähtökohtaisesti turistit ja paikalliset kuitenkin näkevät veistosten merkityksen eri tavoin.”
Sivosen kulttuurintutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja ”Jumalia turisteille. Kivenveisto ja turistitaide Mamallanpuramissa, Etelä-Intiassa” tarkistettiin tammikuussa Itä-Suomen yliopistossa. Väitöskirja käsittelee turistitaidetta Tamil Nadun osavaltion Mamallapuramissa, jossa paikalliset veistävät eri kivimateriaaleista hinduaiheisia patsaita, joita myydään turisteille.
Lontoossa taideantropologiaa opiskellut Sivonen löysi turistitaiteen opintojensa kautta ja päätyi tutkimusaluetta valitessaan Etelä-Intiaan saakka. Hän vietti siellä yli vuoden mittaisen etnografisen jakson haastatellen paikallisia sekä turisteja.
”Kun mietin tutkimusaluetta, huomasin että turistitaidetta ei oltu vielä tutkittu Intian kontekstissa”, Sivonen kertoo.
Hänen mieleensä tulivat vapaaehtoistyöajoilta tutut Mamallapuramin noin 500–700 -luvuilla rakennetut kivimonumentit ja sieltä löytyvä rikas turistitaide. Veistotaide on merkittävä tulonlähde kaupungissa, jonka kaduilta löytyy kymmeniä veistoksia myyviä kauppoja.
Sivosen väitös osoittaa, kuinka turisteille tehdyt veistokset eivät ole käytössä paikallisten uskonnollisissa rituaaleissa. Merkittävä löydös väitöskirjassa liittyy veistoksen materiaalivalintaan.
”Paikalliset arvostavat graniittia eniten, kun taas turisteille tarkoitettuihin patsaisiin sitä ei käytetä, koska graniitista on vaikeampi tehdä pieniä veistoksia. Ne ovat taas helpompia matkamuistoina. Vaikka graniitti on kalliimpaa, merkittävän eron teki muiden kivimateriaalien helpompi käytettävyys”, Sivonen kertoo.
Turistitaiteen perinteeseen liittyviä puolia on mahdollista oppia ymmärtämään tutustumalla perinteiseen hindukuvastoon.
”Patsaasta tulee pyhä vasta sen jälkeen, kun se on pyhitetty rituaaleissa. Senkään vuoksi ei voi sanoa, että muut kuin graniitista valmistetut patsaat eivät olisi arvokkaita”, Sivonen kuvailee.
Aihetta voi lähestyä myös taiteen ja käsityön rajamailla kulkemisen kautta. Sivosen mielestä turistitaiteen voi nähdä molempien avulla.
”Laajan antropologisen taidekäsityksen mukaan se voi olla taidetta, myös länsimaisissa taidekeskusteluissa korostettua luovuutta vaaditaan veistämisessä. Teknistä taitoa vaativana ammattina se tulee lisäksi lähelle käsityöammatteja.”
Sivosen mukaan monikaan veistäjä ei itse tehnyt eroa käsityön ja taiteen välille. He seurasivat hindukuvastojen ohjeita. Väitöskirjassa syvennytään myös siihen, ketä veistäjät todella ovat.
”On olemassa vanha kisällikasti, johon osa veistäjistä kuuluu. Mamallapuramissa on kuitenkin keskeistä veistokoulun perustaminen 1950-luvulla, jonka myötä veistokulttuuri syntyi”, Sivonen kertoo.
”Nykyisistä veistäjistä osa on kouluttautunut oppipoikajärjestelmän kautta ja osa koulun. Vähävaraisille se on hyvä mahdollisuus, sillä koulutuksen hinta muodostuu lähinnä materiaalimaksuista”, Sivonen jatkaa.
Koulua voidaan Sivosen mukaan pitää myös merkkinä laajemmasta liikkuvuudesta.
”Nykypäivänä se on ammatti kenelle vain, eikä varattu tietyille ammattiryhmille.”
Entä miten opiskelija tai turisti voi saavuttaa Intian? Sivonen kannustaa olemaan avoin.
”Intian voisi parhaiten tiivistää sanaan monimuotoinen. Lisäksi tutkimusta tekevä tarvitsee yhteistyöyliopiston, jonka kautta voi hoitaa tarvittavat tutkimusluvat. Myös Suomessa voi tutustua intialaiseen kulttuuriin esimerkiksi katsomalla intialaisia elokuvia. Suosittelen myös Eero Hämeenniemen kirjoja etelä-intialaisesta kulttuurista kiinnostuneille”, Sivonen toteaa. Tästä seuraava askel olisikin varmaan matkustaa Intiaan.
Sivosen kokemuksen perusteella Etelä-Intia on yksin matkustavalle naisellekin turvallinen, kunhan muistaa pitää perusjärkevyyden mukana.
”Kannattaa tutustua Intiaan etukäteen lukemalla kirjallisuutta, mutta samalla valmistautua siihen, että siellä sanottu ei vastaakaan omaa kokemusta.”