Elokuvan voi ajatella provosoivan parisuhdenormatiivisuutta ja sen voi nähdä irvailevan romanttiselle rakkaudelle. Pariskunnat elävät yhdessä pelosta eivätkä rakkaudesta. Hädän hetkellä vain oma henki merkitsee, rakastettu saa kuolla. Elämä on taistelua ja parisuhde on looginen ratkaisu selvitä taistelusta yhteisvoimin, rakkaus on toissijaista. Taistelu menee kuitenkin vielä sekavammaksi, kun David sattuukin todella rakastumaan. Se on vielä vaarallisempaa kuin anarkistinen yksinäisyys.
The Lobster on oksettava, ahdistava, ärsyttävä ja kuitenkin kierolla tavalla kaunis elokuva. Kauneus piiloutuu hetkiin, jotka lipuvat kuin huomaamatta kaiken ahdistavuuden rinnalla. Musiikki riipii korvia, ja elokuvan huippuhetki on mielestäni ostoskeskuksessa, supermarketissa, keskiluokkaisen, tavallisen perheellisen ihmisen ostosparatiisissa, jossa voi tuntea elävänsä, kun ostaa arkisia tavaroita. Lanthimos tavoittaa marketissa jotakin hyvin surullista, paradoksaalista ja samalla kaunista nykyaikuisen arjen romantiikasta. Hirvittävä, kakova klassinen musiikki soi taustalla, kun ostamisen riemua kuvataan hidastetusti siinä saatanallisessa, harmaassa modernin yhteiskunnan pyhätössä.
Näyttelijätyö teoksessa on onnistunutta, vaikka katsoja ei saa henkilöistä juuri muuta irti kuin selkää kylmäävän pelon ja tyhjyyden tunteen. Lanthimoksen näyttelijäkaarti ei liikoja hymyile. Aloin nopeasti vihata monia roolihenkilöitä, ja se on jo saavutus elokuvalta.
Vihaan elokuvaa, koska se on niin helvetillisen melankolinen, ja koska se silti jäi kiehtomaan minua. Kaiken kaikkiaan ärsyttävä teos.