Viime lukukausi päättyi jännittävissä merkeissä, kun juuri ennen joulua naapuri-Korean ah-niin-rakastettu johtaja siirtyi aineettomampaan ihanuuteen ja laittoi valtionsa pasmat asteen verran sekaisin. Nettilehtien perusteella Eurooppa ja USA menetti pasmansa pahemmin kuin tämä kapitalistinen puoli muinaisesta tiikerivaltiosta, eikä tänne ainakaan vielä ole näyttänyt pommeja tippuvan. Jotain puhuvat että ensi syksynä sitten. Niin, kevät on aina niin kiireistä aikaa.
Loman ajaksi siirryin tosiaan sinne toiseen maanosaan, jota isänmaakseni kutsuvat. Ei sillä, olihan tuo musta maa ja lauhat pakkaset ihan mukava nähdä ennen siirtymistä Kaakkois-Aasian suurkaupunkien vilskeeseen, viidakkoon, rannoille ja jopa rauhan tyyssijaan, luostariin. Malesiasta, Singaporesta ja Thaimaasta voisin sanoa, että tulin, monesti, näin, paljon, ja voitin, itseni. Hermolomaksi en sitä kutsuisi, mutta ainahan tuo matkustaminen pidemmän päälle tiettyä mielenrauhaa kasvattaa. Tai niin ainakin sanotaan.
Palasin Koreaan yli neljänkymmenen tunnin yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen aamulla neljän aikaan ja ensimmäisenä etsin itselleni PC-bangin, täkäläisen nettikahvilan, missä saatoin selvittää yli kahden viikon sähköpostisuman. En voi sanoa hihkuneeni ilosta päästä takaisin, kun jalassa oli sandaalit ja ulkona ehkä kolme astetta lämmintä. Jäin kaihoamaan etelän kuumuutta ja kauneutta samalla kun palasin arkeen epäonnistuneiden kurssi-ilmoittautumisteni, asuntokaaoksen ja Suomesta Koreaan lähetettävien tavaroiden odottelun parissa.
Pari ensimmäistä viikkoa meni hujauksessa. Yksi professoreistani jätti yllättäen saapumatta maahan ja kaikki hänen pitämänsä kurssit peruuntuivat. Itse olin odottanut kahta hänen kurssiaan herkeämättä koko loman ajan, että kyllähän se vähän pänni. Vuokra-asunnon hankinta voi muuten luoda uskomatonta tuskaa. Ensimmäisessä asunnossani oli vakava homeongelma ja ulkomaalaisvastainen pälli vuokraisäntä. Kun pääsin erinäisten ongelmien, sattumien, väärinkäsitysten ja pikkukatastrofien jälkeen nykyiseen asuntooni, jätin sedälle paskapaperit muistoksi, hän kun niin painotti ettei niitä saa vetää pöntöstä alas.
Ensimmäisissä yhteisissä bileissä kaikki vetivät sellaiset koomat ja sekoilivat itselleen päivästä viikkoihin kestävän morkkiksen, että oli hyvin tasavertainen tunnelma jälleen lounaspöydässä seuraavana maanantaina. Kukaan ei muistele, kukaan ei kysele.
Viime keskiviikoksi ystävälle järjestämieni syntymäpäiväyllätysjuhlien seurauksena nappasin itselleni muutaman päivän nuhakuumeen ja huusin ääneni kadoksiin. Ehkä puhalsin sen korealaisen professorin suuhun, joita filantropiapuuskassani yllättäen pussasin. Tosin saattoi hänkin menettää äänensä hetkeksi. Kuulin jälkikäteen kaverilta, miten kunfutselaisen tiukan hierarkiajärjestelmän takia professorit eivät koskaan voi olla tasaveroisia ystäviä opiskelijoiden kanssa. Ei kestäne kauaa tuo kankea järjestelmä kun neiti tasa-arvo tulee ja tekee lähituttavuutta. Tosin voin kiittää paikallista piintynyttä one-shot-tapakulttuuria, että ehkä kyseiselle proffalle ei jäänyt tapahtuneesta muuta muistoa kuin itävä kurkkukipu ja alkava köhä. En se minä ollut!