Vesa Kontiainen: Popeda Nelkytä vuotta. Bazar Kustannus Oy: 2017. 600 s. Manserockin instituutioihin lukeutuvan Popedan ura on kestänyt jo neljänkymmenen vuoden ajan. Rockin moniosaaja Vesa Kontiaisesta tuli Popedan diggari hänen todennettuaan yhtyeen keikan Juvan Kaarihallilla joulukuussa 1978.
Popedan ura on jaettavissa musiikillisesti Ilari Ainialan, Tapani ”Arwo” Mikkosen ja Vesa-Pekka ”Costello” Hautamäen johtamaan aikaan. Ainialan aikakausi edusti musiikillisesti vielä etsikkoaikaa, mutta vaikka Popedan vuoden 1978 esikoisalbumi ei ollut vielä menestys, alusta alkaen oli ilmeistä, että yhtye loi uraansa pitkän tähtäimen suunnitelmalla.
Vuonna 1986 edesmenneestä Arwo Mikkosesta tuli yhtyeen pääsäveltäjä alkuvuodesta 1980 ilmestyneellä kakkosalbumilla Raswaa Koneeseen. Sen avauskappale Da Da lukeutuu edelleen Popedan keikkasetin kohokohtiin ja Pantse Syrjän tuottaman albumin soundeja verrattiin englantilaiseen Motörheadiin.
Aikaisemmin punkyhtye Sensuurissa soittanut kitaristi Costello Hautamäki korvasi Ari Puukan Popedan kokoonpanossa vuonna 1982 ja seuraavana vuonna ilmestyneestä ja kaikin tavoin onnistuneesta albumista Kaasua muodostui yhtyeen lopullinen läpimurto, joskin jo sen edeltäjä, pitkäsoitto Mustat enkelit oli sisältänyt muutaman kiistattoman klassikkokappaleen, kuten Kuulat sekaisin ja ansaitusti singleformaatissa julkaistun balladihelmen Yö. Kyseisessä vaiheessa Popedaan liittyi myös aikaisemmin Juice Leskisen eri kokoonpanoista ja Hassisen Koneen isosta versiosta tutuksi tullut kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen.
Popedan diskografian seuraavat pitkäsoitot, vuonna 1984 ilmestynyt Harasoo ja seuraavana vuonna julkaistu Pohjantähden alla olivat edeltäjänsä veroisia menestyksiä ja keikkayhtyeenä Popeda lukeutui 80-luvun puolivälin tienoilla maamme tiukimpiin ja ahkerimpiin.
Arwo Mikkosen helmikuuhun 1986 ajoittunut kuolema oli yhtyeelle raskas isku, mutta hänen tilalleen kiinnitettiin aikaisemmin oululaisessa Ramblers-yhtyeessä soittanut Timo ”Törrö” Tapaninen ja Safkan kosketinsoittajana korvasi Kairo-yhtyeeseen kuulunut Jukkis Järvinen. Kyseinen Popeda-lineup työsti kolme studioalbumia, joista onnistunein oli viimeinen, vuonna 1990 ilmestynyt Kans’an Popeda.
Tapanisen jätettyä Popedan keväällä 1990 yhtyeeseen liittyi myös visuaalisesti Hautamäen aisapariksi mainiosti sopinut Markku Petander, jonka pääinstrumentti oli tosin tuolloin basso, sillä myös pitkäaikainen Popedan nelikielisen taitaja Jyrki Melartin poistui tässä vaiheessa yhtyeen riveistä useammaksi vuodeksi.
Vuonna 1992 ilmestyneestä pitkäsoitosta Svoboda muodostui osittain Kersantti Karoliina -hitin ryydittämänä varsin suuri menestys. Sen seuraaja, kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt H.Ö.N.Ö. sisälsi Pauli Hanhiniemen tekstittämän klassikkokappaleen Tahdotko mut tosiaan. Jyrki Melartin palasi basson varteen vuonna 1996 ja seuraavana vuonna julkaistu pitkäsoitto 500 cc edusti Popedan tuotannossa aikaisempaa melodisempaa tyyliä.
2000-luvun alkajaisiksi Popedan jäsenistössä tapahtui muutoksia. Pitkäaikaisen rumpalin Kari Holmin paikan otti Arto Rautajoki ja kosketinsoittajaksi vaihtui Jani Kemppinen. Uusi vuosituhat käynnistyi Popedan osalta vireällä albumilla Just!, eikä sen seuraaja Häkää jäänyt paljoa huonommaksi.
Popedan nykyinen kokoonpano, johon kuuluvat Paten, Costellon ja Melartinin lisäksi muun muassa Hanoi Rocksin 2000-luvun kokoonpanosta tutuksi tullut rumpali Lacu Lahtinen ja esimerkiksi Mika Järvisen Crazy World -yhtyeessä aikaisemmin soittanut kosketinsoittaja Iso-Pate Kivinen, on ollut toiminnassa vuoden 2008 alusta saakka. Samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Täydelliset miehet sisältää useita myöhempien aikojen Popeda-klassikoita ja yhtyeen tuorein, kuluvana vuonna ilmestynyt albumi Haista Popeda on sekin selkeästi negatiivisimpia vastaanottamiaan arvioita onnistuneempi.
Pate Mustajärveltä on ilmestynyt jo kymmenen sooloalbumia, joista kuusi 2000-luvulta eteenpäin. Costello Hautamäen esikoissoololevy on jo vuonna 1988 ilmestynyt A Little Bit Crazy. Sen suomenkielistä seuraajaa saatiin odottaa vuoteen 2013.
Vesa Kontiaisen Popeda Nelkytä vuotta on hatunnoston arvoinen kunnianosoitus eräälle Manserockin klassikoista. Teoksen loppuun on sisällytetty definitiiviset diskografia- ja keikkatiedot. Varsinaisessa tekstiosuudessa informaatio ja haastattelusitaatit täydentävät toisiaan erinomaisen jouhevasti. Lopputuloksena on upealla kuvamateriaalilla höystetty tarina, joka kiehtoo, vaikkei edes lukeutuisi Popedan musiikin ystäviin.