Historiikkijärkäle legendaarisesta amerikkalaisyhtyeestä

Teksti: Pertti Pulkkanen
Kuvat: Blondie

Erään 70- ja 80-lukujen taitteen keskeisimmän amerikkalaisyhtyeen, solisti Deborah Harryn ja kitaristi Chris Steinin luotsaaman Blondien ura käydään perinpohjaisesti läpi Dick Porterin ja Kris Needsin käsialaa olevassa yhtyeen elämäkertateoksessa.

Sen alkuosa pureutuu Deborahin nuoruusvuosiin, jota värittivät musiikin ohella beatnikkien ihailu, kielletyt nautintoaineet ja opiskelu. Harryn keskeisimmät musiikilliset diggauskohteet olivat Mersey-beatin ja etenkin Beatlesin sijaan 60-luvun alkupuolen tyttöyhtyeet etunenässään The Shangri-Las, joka vaikutti osaltaan keskeisesti Blondien varhaiseen musiikilliseen kehityskaareen. Teoksen alkuosa sisältää viittauksia moniin merkittäviin newyorkilaishtyeisiin, joista mainittakoon The Velvet Underground, Television sekä itseoikeutetut The New York Dolls sekä The Ramones.

Dick Porter, Kris Needs: Blondie – Mustaa valkoisella. Minerva: 2018. 434 s.

Blondien uran alkuvaiheessa yhtyeeseen ei vaikuttanut uskovan juuri kukaan sitä itseään lukuun ottamatta. Debbie Harryn ja kitaristi Chris Steinin musiikillinen yhteistyö osoittautui vaikeasta alusta huolimatta sangen hedelmälliseksi ja Blondie löysi oikean koostumuksensa uuden rumpalin ja kokoonpanoaan täydentäneen kosketinsoittajansa ansiosta. Aikakautensa muista samantyyppistä musiikillista ilmaisua suosineista yhtyeistä Blondien erotti alkuvaiheessaan erityisesti tavanomaisesta erottuva naissolisti ja yhtyeen musiikissa hyödynnetyt, sen perustamista edeltäneeltä vuosikymmeneltä poimitut vaikutteet.

Vuonna 1976 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi edusti tyylillisesti popimpaa ilmaisua kakkospitkäsoiton Plastic Letters hyödyntäessä edeltäjästään poiketen elementtejä jopa hardrockista. Blondien lopulliseksi läpimurtolevyksi osoittautui vuonna 1978 ilmestynyt ja hittinikkareista Chinn ja Chapman jälkimmäisen, eli Mark Chapmanin tuottama albumi Parallel Lines Heart of Glass -menestyssingleineen. Sitä seurannut albumi Eat to the Beat edusti jälleen rockvaikutteisempaa musiikillista ilmaisua, tosin pitkäsoiton singlemenestys Atomic tarjosi vielä disco-orientoituneempaa soundia.

Vuonna 1980 ilmestyneellä viimeisellä suurella menestysalbumillaan Autoamerican Blondie laajensi musiikillista vaikutekirjoaan entisestään. Pitkäsoitto sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, mutta sisälsi muun muassa suurhitit The Tide is High ja Rapture.

Oman kiehtovan kokonaisuutensa teoksessa muodostavat kuvaukset Blondien kiertueista ja yksittäisistä konserteista. Niistä mieleenpainuvimpia ovat ensimmäinen kiertue Yhdysvalloissa Iggy Popin ja David Bowien kanssa sekä Television-yhtyeen kanssa toteutettu ensimmäinen Britannia-rundi.

Oman tuotantonsa ohella Blondie teki keikoillaan myös kunniaa esikuvilleen soittamalla lainakappaleina ahkerasti T. Rexin Get It Onia ja The New York Dollsin Jet Boyta ja joskus myös aikalaistensa, eli naishardrockyhtye The Runawaysin kappaletta I Love Playing with Fire. Blondien 80-luvun viimeiseksi albumiksi jäänyt The Hunter teilattiin kriitikoiden taholta osittain.

Yhtyeen kesään 1982 ajoittuneen hajoamisen jälkeen teoksessa käydään melko perusteellisesti läpi Debbie Harryn soolo- ja elokuvaura. Ennen Blondien 90-luvun loppupuolelle ajoittunutta paluuta Harry laajensi musiikillista ilmaisuaan onnistuneesti jopa jazziin. Blondien paluualbumi oli vuonna 1998 ilmestynyt No Exit, jonka suurin singlemenestys Maria edusti jälleen suorastaan ensiluokkaista poppia. Kyseinen pitkäsoitto sisältää myös näkemyksen Deborahin nuoruuden suuriin diggauskohteisiin lukeutuvan Shangri-Lasin harvinaisempaa tuotantoa edustavasta kappaleesta Out in the Streets, jonka Blondie oli demottanut jo 70-luvun puolivälissä.

Vaikka Blondien viimeisimmät albumit eivät ole osoittautuneet erityisen suuriksi menestyksiksi, on yhtye edelleen varsin suosittu ja ahkera live-esiintyjä. Debbie Harry on ollut esikuvana monille keskeisille ja jopa huippusuosituille naisartisteille Madonnasta alkaen.