Emmi Kiiskinen, Emilia Toropainen, Samu Heikinmatti ja Jaakko Alander Tiina Lampénin sukupuolten valta-asetelmat kääntävässä pätkässä Miesastronautti. 
Olen nähnyt tämän meemin ja aikoja sitten netissä, mutta se ei varsinaisesti haittaa. Tiina Lampénin kirjoittama ja ohjaama Miesastronautti pureutuu sukupuolirooleihin ja seksismiin kääntämällä asian päälaelleen. Lopputulos on tragikoominen tarinantynkä, jonka yyteen konkariporukka vetää läpi varmalla rutiinilla. Pisaroiden lyhytnäytelmistä Miesastronautti on viimeistellyin ja kokonaisin. Liiasta taiteellisesta kunnianhimosta ei pätkää voi syyttää, mutta se on hyvin viihdyttävä ja vääntää rautalangasta kuvaa arjen seksismistä.
Traaginen hahmo (Minja Yletyinen) kamppailee itsensä kanssa, sekoilee ja yrittää saada jotain valmiiksi ennen loppua. Yletyinen on ilmaisuvoimainen ja teknisesti hyvin taitava näyttelijä. Hänen roolihahmossaan on syvyyttä. Myös Tuomas Salopuro on erinomainen ja muutenkin Veera Mikkosen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa pätkässä Muotokuva on paljon hyviä aineksia. Siitä huolimatta jää hiukan epäselväksi, mistä on kyse. Tarina hajoilee vähän sinne tänne ja jää hyvin monitulkintaiseksi.
Näytelmä nuoresta BI:stä on traaginen rakkaustarina, jossa menneisyyden paino murskaa suhteen. Biseksuaalisuus liittyy asiaan, mutta kovin löyhästi tulee selvitettyä, miten ja miksi. Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Siiri Rantanen kertoo tavallaan ihan oikeaoppisen tarinan, mutta siitä on vaikea saada otetta. Kenties ohjaamiseen olisi tarvittu enemmän jämäkkyyttä ja rohkeutta, jotta visio olisi välittynyt paremmin yleisöön saakka.
Pisarat lopettava Aika-avaruusseikkailu 2017 on lähimpänä sellaista karnevalistista ilottelua, mitä Pisaroissa on nähty paljon. Tämä havainto ei välttämättä ole etu lyhytnäytelmälle, sillä Anni Mikkosen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa pätkässä on ahdistava läpijuoksun tuntu. Esitys jää ohueksi ja hiukan sekavaksi hauskoista ja kiinnostavista aineksistaan huolimatta. Kaiken esitykseen ängetyn tiivistäminen muutamaan minuuttiin ei ole oikein onnistunut. Erityisen harmillisesti Pisarat-kokonaisuuden osien rajoja rikkova leikittely jää ohueksi ja irralliseksi. Se hajottaa lopullisesti lyhytnäytelmän kudoksen.
Pisarat jättää hiukan haikean olon. Toivottavasti tämä ei kerro Joensuun ylioppilasteatterin suunnasta. Se on pukattu esityskaudelleen raakileena. Kunnianhimoisemmalla otteella ja syvemmällä paneutumisella siitä olisi luultavasti tullut loistava. Etenkin kun sukupuoli on teemana sellainen, että jos siitä saa sanottua aiheen käsittelyn nykyisessä saturaatiopisteessä jotain merkittävää ja kiinnostavaa, niin saavutus on huomattava. Aineksia siihen olisi ollut.
Ei Pisarat nytkään huono ole, mutta hiukan surullista se kaikki käyttämätön potentiaali on nähdä. Timanttikaan ei näytä paljon miltään ennen kuin se hiotaan.