Perjantai
Tämän vuoden heinäkuussa Joensuun Laulurinteellä juhli kaikkiaan 65 500 ihmistä, joka on koko Ilosaarirockin historian toiseksi suurin kävijämäärä.
Ilosaarirock käynnistyi osaltani perjantaina alkuillasta kun kotikentälleen – jälleen kerran – palannut Ismo Alanko otti yli kolmannesvuosisadan taiteilijakokemuksellaan päälavan haltuunsa.
Ismo Alanko bändeineen on ainakin tänä kesänä poikennut klubikeikkojen kaavasta, joten festarit ovat olleet yllättävää hittitulitusta. Rakkaudentäyteinen Extaasiin sopi helteiseen Ilosaareen loistavasti, ja syvällisyydellä täyttyvä Rakkaudesta kolahti kuin sähköisku. Harva tuskin osasi odottaa kuulevansa alun perin Neljän Baritonin levytystä Pop-musiikkia.
Välispiikeissään Alanko pohti, mitä rock hänelle edustaa. Hänestä se ei ole mikään tyylilajikysymys: “Rokki edustaa minulle täydellistä vapautta.”
Jos Alanko vakuutti, niin CMX & Joensuun kaupunginorkesteri osoittautuivat koko festarin suurimmaksi pettymykseksi. Odotukset olivat todella korkealla Tähtiteltassa olevaa harvinaista spektaakkelia kohtaan ja toivoin kuulevani suurimman osan tunnetuista hiteistä uusina versioina sekä jokusen erikoisuuden tuotannosta. Petyin, vaikken ole mikään CMX:n suurfani.
Synkeähkö Mikään ei vie sitä pois tuli ulos aivan alussa ja kuulosti kyllä tyylikkäältä. Selkeästi kaupunginorkesterin kanssa tehty työ kannatti ja biiseistä välittyi voimakas musiikillinen lataus. Toinen tuttu kappale oli rakkausosastolle kipuileva Kultanaamio ja kolmas Ruoste, jonka aikoihin olin jo teltan ulkopuolella nurmea kuluttamassa. Valitettavaa, mutta en kokenut liki hititöntä keikkaa riittävän kiinnostavaksi. Pakko on ihmetellä bändin ja orkesterin valintoja.
Perjantai huipentui Kiteeltä lähtöisin olevan metallisuuruus Nightwishin upeaan keikkaan. Yhtye oli helposti koko festivaalin vaikuttavin pääesiintyjä. Kaikilla riitti lavakarismaa, järkyttävän korkeaa laatua ja upeaa musiikillista tulkintaa.
Lauantai
Lauantain keikkakattauksen avasi räväkkä Shiraz Lane, eräs Suomen rockskeneä hengissä pitävistä bändeistä. Tässä tavoitteessa Shiraz Lane onnistui, päätellen ainakin eturivissä olevien teinityttöjen ihastuneista reaktioista, kun Hannes Kett lisäsi hieman korkeutta ääneensä tai kun Jani Laine nosti jalkaa monitorin päälle soolonsa aikana. Keikka oli energistä rokkitykitystä, mutta välispiikit lipsahtivat nuorilla miehillä valitettavan siirappisiksi. Vahinkoja sattuu kaikille.
Seuraava musiikillinen ilmestys oli uudehkolla Pornoo-sinkulla kohahduttanut, ja sillä Ilosaarirockin keikkansa päälavalla avannut Sanni. Jos kaksi vuotta sitten minulle olisi sanottu, että tulen rankkaamaan Sannin keikan Ilosaarirockin kolmen parhaan joukkoon, niin sitä paskaisen naurun määrää ei olisi uskonut kukaan.
Ensinnäkin Sannin omintakeiset ja syvälliset laulut toimivat livenä loistavasti. Toiseksi Sanni on oppinut parissa vuodessa käyttämään ääntään syvemmin ja vetämään hieman matalampaa. Aiemmin hänen laulunsa meni suoraan sanottuna ajoittain kiekumiseksi. Tällä kertaa ei ahmittu Netflix-sarjoja, mutta sen sijaan tulikuumalla keikalla käytiin monissa kiehtovissa maailmoissa, eikä pelkästään Sannin omissa.
Toisena tullut ihanan kiusoitteleva Pojat toimi niin loistavasti kuin sopi odottaakin, eikä yleisön fiilis heikentynyt upean esityksen aikana. Herkkä Me ei olla enää me, täysin soolona vedetty Jos mä oon oikee, sekä Juha Tapion tuotantoa oleva Kelpaat kelle vaan olivat keikan hitaampaa osiota. On huomionarvoista, kuinka hyvin kappaleet isolla festarilla toimivat, vaikka eiväthän nämä ole bilemusiikkia nähneetkään. Sitä ei yleisön tunnelmoinnista vain huomannut! Lopuksi päästiin järkyttymään kavalista miehistä, kun Että mitähän vittua lopetti viihdyttävän ja kaikin puolin taidokkaan musiikkiesityksen.
Omalla kohdallani lauantain päätti Apulanta. Odotettavissa oli hitti-ilotulitusta kolmelta eri vuosikymmeneltä, enkä joutunut pettymään. Hiekka aloitti, Aggressio jatkoi ja Mitä kuuluu päätti terävän alun, ja kuten odottaa sopi, yleisö söi Apulannan kädestä sankoin joukoin. Kiertuekitaristi Pauli Hauta-Aho oli totutun veistoksellinen – naiskatsojien riemuksi – mutta osoitti olevansa taitava kitaristi, joten hän on erinomainen lisä bändiin.
Sunnuntai
Juha Tapio, 44-vuotias Ilosaarirockin debytantti, aloitti sunnuntaina suoraan päälavalta. Tekisi mieli väittää, että tällä Juha Tapio teki jonkinlaista kotimaisen musiikin historiaa. Keli oli taas vaihteeksi lämmin, mutta ei se mitään, sillä suuri joukko oli jo aikaisin saapunut kuulemaan väkevää esiintymistä.
Juha Tapiosta välittyi kova itsevarmuus ja riemu siitä, että pääsee tekemään ison yleisön edessä sitä, mitä rakastaa. Vauhdikkaan optimistinen Paremmat päivät ja rockahtava Sitkeä sydän olivat tästä puolesta hienoja esimerkkejä. Lopetus oli mukavan optimistinen kun TSNEH ja Sinun vuorosi loistaa kävivät läpi tykkäämisen ja positiivisuuden kautta yhtä kulmaa elämästä.
Eräs festareiden hyvistä puolista on vierailla vauhdikkaasti ennakkoon kiinnostavilla keikoilla ja ottaa kontaktia itselle tuntemattomiin nimiin. Tällaisia sunnuntain osalta olivat uusi popyhtye Ruusut sekä sanoituksillaan säväyttänyt Litku Klemetti.
Ruusujen keikka oli eräs Ilosaarirockin kiinnostavimmista kokemuksista. Musiikissa tuli esille erityisen taitava elektronisten elementtien käyttö juuri sopivassa suhteessa verrattuna muihin instrumentteihin. Laulaja Ringa Manner säväytti taitavalla tulkinnallaan ja eläytymisellään. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisen albumin tämä kokeneista muusikoista muodostunut bändi saa aikaiseksi.
Nälkäisen energinen Litku Klemetti teki helteessä vaikuttavaa jälkeä. Pidin Litku Klemettiä kiehtovana jo ennen keikkaa. Nyt jo odotan bändin uutta musiikkia kiinnostuneena eli jotain he tekivät oikein.
En ole perustanut Jack Whitesta ennen Ilosaarirockia, enkä herran keikan jälkeen perusta hänestä yhtään sen enempää. Huono maku jäi suuhun Whiten ja hänen kiertuemanagerinsa temppuilusta: kuvaajat ohjattiin yhtäkkiä – kesken normaalin kolmen kappaleen kuvausajan – lavan eteen samaan kasaan. Temppu oli todella outo, eikä järjestysmiehiä ollut informoitu lainkaan tästä järjestelystä.
Kaiken lisäksi kiertuemanageri kävi käsiksi Uljaan kuvaajaan kyseisen episodin aikana. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka omia sääntöjä aletaan keksiä kesken kaiken. Kuvottavinta on, että samalla kun suomalaisen median edustajat saivat tyytyä pääasiassa niihin otoksiin joita saivat, niin Whiten oma kuvaaja kuvasi pitkin pittiä miten halusi.
Eipä keikka musiikillisesti säväyttänyt. Jouduin toteamaan ettei White ole oma juttuni, ja kauniiksi lopuksi kuulin The White Stripesin suurimman hitin Seven Nation Armyn ollessani jo kotimatkalla pois kolmen päivän bakkanaaleilta.