Hellä tulkinta Huovisen klassikosta

Kun menen teatteriin katsomaan jotain sellaista kuin Havukka-ahon ajattelija, odotan siltä paljon ja samalla pelkään paljon. Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkäsen hahmo on niin tärkeä ja ikoninen monelle suomalaiselle, että vaatii rohkeutta tarttua siihen. Vaikka Huovisen kirja ja hänen luomansa hahmo eivät minulle ole kovin tärkeitä odotan, että ohjaaja ja dramatisoija avaavat siitä jotain sellaisia, että koko homma aukeaa minulle jollain uudella, hienolla tavalla.
Pelkona oli, että tässä on lähdetty kriisiteatterin hengessä tekemään helppoa kassamagneettia vailla sen kummempaa intohimoa, mutta Aino Kivi osoitti taas kerran olevansa erittäin huomionarvoinen ohjaaja. En ole pitänyt kaikesta mitä olen häneltä lavalla nähnyt, mutta kunnianhimo ja taito ovat silti olleet ilmeisiä.
Lisäksi Jouko Kiven dramatisointi, jossa on koottu Konsta Pylkkäsen edesottamuksia ja ajatuksia useammastakin Huovisen kirjasta on huolella ja taidolla tehty.

Toteutus on episodimainen ja löyhän kronologisesti etenevä pohdiskelujen sarja, joka tempaa hämmentävän tehokkaasti mukaansa. Utuisen, unenomaisen tunnelman luova lavastus ja teoksen läpäisevä tanssillisuus yhdistettynä paneutuvaan näyttelijäntyöhön luovat hienon ja katsojaa kannattelevan elämyksen.

Ennakkotiedoissa väitetään, että tarinan keskiössä on ihmisen suhde luontoon, mutta selkeämmin tuntuvat nousevan esiin kysymykset työelämästä, rauhoittumisen tarpeesta ja periferian hiljaisesta viisaudesta. Mitään suurta ja mullistavaa viisautta ei pöytään isketä vaan kerrataan Pylkkäsen ajatelmia ja nokkeluutta, joita jonkin verran tuodaan tähän aikaan erilaisilla pienillä keinoilla. Alleviivaamisen sijaan luotetaan vahvaan, voimakkaan visuaaliseen kokonaisuuteen.

Pääroolissa Lassi Uimonen tekee hyvää, vakaata työtä kuten konkarilta sopii odottaa. Kenties jonkinlaista lisäjännitettä tekemiseen syntyy siitä, että tämä on hänen jäähyväisroolinsa Joensuun kaupunginteatterissa ennen eläkkeelle siirtymistä, mutta mitenkään erityisesti se ei ainakaan vielä ensi-illassa näkynyt. Jos ei sitten pidä sellaisena sitä, että perinteisesti Joensuun kaupunginteatterin esityksille ominainen ensi-iltahapuilu puuttui Havukka-ahon ajattelijasta lähes kokonaan. Myös Olli-Kalle Heimo tuntuu olevan jollakin tapaa innostunut roolistaan Mooses Pessinä ja tekee hyvää jälkeä. Hans Stigzelius on omalaatuisen tyylinsä kanssa aina vähän sillä rajoilla, että meneekö yli vai eikö mene, mutta samoin kuin taannoin Metsäjätissä, hän tasapainoilee veitsen terällä ja lopulta kääntää intensiivisen tahallaan yli vetämisen vahvuudeksi. Mirva Kuivalainen on kuin peruskallio: ei tunge esiin kuin harvoin, mutta ilman olisi vaikeaa.

Erityisen mieleenpainuvaa työtä tekevät tanssijat Tuija Lappalainen, Nelli Ojapalo, Ida Teeri ja Riikka Voutilainen, joiden saaminen mukaan tähän on ollut silkka lottovoitto.

Elämys olisi varmaan voimakkaampi jos Huovisen tuotanto, Havukka-ahon ajattelija teoksena tai Konsta Pylkkänen roolihahmona olisivat minulle jotenkin henkilökohtaisesti merkittävämpiä, mutta esitys on kyllä upea.