Kuva: Twentieth Century Fox Film Corporation 
Tim Millerin ohjaama Marvelin sarjakuvista tuttu Deadpool on kertomus moraalittomasta, rääväsuisesta ja lapsekkaasta antisankari Deadpoolista (Ryan Reynolds) , joka istuu sillan reunalla heilutellen huolettomasti jalkojaan ja piirrellen arkkivihollisensa kuvaa ruutuvihkoon. Kaukana ovat pompöösit alakuvakulmat sekä supersankarin voittamaton ryhti. Deadpool on antisankarina ryhditön, varsin hajamielinen, moraaliton, samalla kuitenkin niin itsevarma ja ihanan törkeä.
Mikä on lopputulos, kun sekoittaa söpöilyn, supersankarit, törkeät alapäävitsit ja seksistiset pohdinnat?
Deadpoolin lävistäessä miekoillaan vihollisiaan hän kohtaa tytön ja läväyttää kätensä naistapaisesti poskilleen ja pohtii: ”Olen niin pahoillani! Vai.. Odota. Onko seksististä tappaa tyttö vai onko seksistisempää olla tappamatta”. Seuraavassa otoksessa ase on jo tytön ohimolla. Deadpoolin tapa pysäyttää tarina yhtäkkisillä pohdinnoilla tai puhua yleisölle, on tuttua jo sarjakuvista.
Esteetikon silmiä elokuva hivelee läpi elokuvan. Tuttuun tapaan sarjakuvamaiset pysähdyskuvat, värikkäät kontrastit ja kameran hitaat luikertelut taistelun sykkeessä haarojen välistä aina ohi vihollisen ulos revityistä kalsareista saa hymähtelemään tyytyväisenä. Ammukset osuvat sinne noloimpiin paikkoihin. Sairautta ja kuolemaa käsitellään rosoisesti ja kovakouraisesti, mutta lopputulos on ehdottomasti synkistä hetkistään huolimatta varsin aurinkoinen ja humoristinen.
Deadpoolin Hello Kitty-aselaukun unohtuessa aina erinäisiin paikkoihin ei auta muu, kuin vetäistä selkäpuolelta esiin katanat, joilla vihollista survotaankin varsin huoletta. Veri lentää suuntaan jos toiseen minkä vuoksi elokuva on aiheellisesti Suomessakin K16.
Ikärajastaan huolimatta söpöilyä on luvassa. Star Wars: The force awakensin vieläkin kömpelömmäksi sekä inhimillisemmiksi muovaantuneet stormtrooperit saavat kaverinsa muun muassa X-Men-stä tutusta Kolossista eli Piotr Nikolaievitch Rasputinista, (Andre Tricoteux) joka nähdään elokuvassa verrattain humaanina sekä jopa suloisena (!) muroja rouskuttavana orgaanisena teräsläjänä.
Elokuvassa on toimivia ajallisia siirtymiä, joissa katsojalle kerrotaan kuinka antisankarimme mutaatiogeenit saivat alkunsa ja minkälaisella ristiretkellä hän mahdollisesti on. Taistelut syntyvätkin Deadpoolille enemmänkin henkilökohtaiseen elämään liittyvistä kostonhimoista kuin tavoitteista säilyttää yhteiskuntarauha. Kolossi pyrkii Negasonic Teenage Warheadin (Brianna Hildebrand) avustuksella houkuttelemaan Deadpoolia ”käyttämään voimiaan hyvään”, mutta antisankarimme mäiskii huoletta niitä, jotka ovat tehneet hänelle vääryyttä.
Ennen kaikkea elokuva on kerronnallisesti erittäin onnistunut. Se on narratiivisesti miellyttävä, esteettisesti aisteja hivelevä, humoristinen, satiirinen ja varsinkin kokeileva. Emojiit vilisevät ja söpöilyä riittää, vaikka veri samalla virtaa eikä väkivallasta ole puutetta. Elokuvassa Deadpool yrittää myös itse määrittää elokuvaa. ”Onko kyseessä rakkaustarina vai kauhutarina?” hän kysyy. Ainakin elokuva sisältää myös rakkaustarinan, joka ei häpeä haista pierulle, kuivuneelle verelle, kiihkolle ja yksisarvisen ejakulaatiolle.