Haamuja ei voi koskettaa

New Yorkiin saapuu kirjailija Max Zorn (Stellan Skarsgård) markkinoimaan vasta julkaistua kirjaansa. Clara-vaimo (Susanne Wolff) työskentelee kovasti auttaakseen miestään menestymään. Uusimmassa teoksessaan Max kuitenkin ruotii suhdettaan rakastettuun, jonka päästi kauan sitten käsistään samaisessa kaupungissa. Elokuva kertoo tarinan katumuksesta, kyvyttömyydestä unohtaa ja siitä kyltymättömästä tarinoiden lähteestä, nimittäin särkyneistä sydämistä. Elokuva kuitenkin yllättää lempeydellään, ilmeisesti iän myötä tunteet laimenevat.

Elokuvan ydin sijoittuu kalastajakylä Montaukiin, joka on juuri sopivan irrallinen paikka paeta arkista todellisuutta, aikaa ja vastuita. Rantaan lyövät aallot, hiekkaa pöllyttävä tuuli ja sininen arvaamaton meri innostavat pohtimaan, unelmoimaan ja kertomaan salaisuuksia. Max Rictherin säveltämä musiikki vahvistaa tunnelmaa. Merta tuijottaessa ei tarvitse itkeä surujaan, sydämensä kipuja tai ohi lipunutta elämää.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Volker Schlöndorff taitaa kertoa tarinaa, johon moni kykenee samastumaan. Moni on joskus rakastanut niin, ettei kukaan toinen enää tunnu sen jälkeen samalta. Jotkut elävät elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti, toisille taas tapahtuu asioita, jonka seurauksena sydämet särkyvät ja räiskyvät rakkaussuhteet päätyvät kirjoihin tai elokuviin. Sisältä rikkinäiset ihmiset purkavat tunteitaan työntekoon, luovat kulttuuria ja rappeutuvat hiljaa ja muiden huomaamatta omassa surussaan. Tuskaa ja kipua ihaillaan kai siksi, että ne tuntuvat aidommilta ja todellisemmilta kuin onni ja ilo.

Kuvausteknisesti elokuva on paikoin kömpelö. Skarsgårdin naama ei ole niin viehättävä aivan läheltä katsottuna kuin se varmasti rakastuneen silmissä näyttää. Tunteet kyllä välittyvät ja katsojan on mahdollista myötäelää kaipuussa, kivussa ja intohimossa mutta paikoin kuvakulmia olisi silti voinut vielä kertaalleen miettiä uudelleen. Sen sijaan autokohtauksissa tunnelin värjääntynyt valo ja auton intiimi tunnelma ovat erinomainen valinta. Kohtaus herättää hämäriä muistoja, joista ei voi enää olla varma ovatko ne Zornin kuvitteellisia vai katsojan joskus unohtamia.

Elokuvan jälkeen voi tuntea helpotusta ainakin siitä, että huomaa miten moni saattaa kärsiä samanlaisesta sielua hiljalleen nakertavasta surusta. Melankolia lienee universaali tunne ja myötätunto on sen vastaisku. Pieni kovistelu tässä kuitenkin on tarpeellista, sillä kyllähän se Zorn nyt elää koko ajan menneessä tai tulevassa mutta ei hetkeäkään siinä missä asiat tapahtuvat.