Southern rockia edustava Greedy Pig on jo iäkäs yhtye. Kokoonpanomuutoksia kokenut ja välillä toiminnassaan taukoa pitänyt orkesteri julkaisi esikoispitkäsoittonsa Rye Rye Man jo vuonna 1989. Juuri ilmestynyt ja Hannu Leidenin ansiokkaasti tuottama Boogie Driller on jopa Dr. Feelgoodia lämmittelemään päässeen Greedy Pigin kolmas albumi.
Voodoo Man käynnistyy Status Quo-tyylisellä riffillä ja värittää rokkaustaan huuliharpulla. Kaahauksen sijaan koukuista ammentava Waste No Time sisältää mainiota soolotyöskentelyä. Ain’t No Place panostaa ensisijaisesti riffittelyyn ja kärsii hienoisesta ylikestoisuudesta. ZZ-Topin La Grandelle häpeilemättä kumartava Secondhand Blues on rullaavine komppeineen ja messevine kitarointeineen pitkäsoiton suurin huippuhetki. Myös inspiroituneen iskevä Holler lukeutuu liki pitäen parhaimmistoon ja pitkäsoiton pisimpänä raitana jaksaa kantaa koko runsaan viisiminuuttisen kestonsa ajan.
Akustisvoittoinen slovarikaunokki High Wild and Handsome puolustaa elämänmakuisine tulkintoineen paikkaansa kokonaisuudessa. Perfect Day nousee pitkäsoitolla esiin niin liukkaan riffittelynsä kuin tukevan sooloilunsa ansiosta. Nopeatempoisempi Tough Customer rullaa vallattomasti ja Rock N’ Roll Car on tarkoituksellisesti suorempi runttaus ja sisältää taas vaihteeksi erinomaiset kitarasoolot. Nimiraita Boogie Driller ei kokonaistoteutuksessaan lukeudu terävimpään kärkeen, mutta kunnon kitaroinnissa ei tässäkään tapauksessa pihtailla. Veikeä ja akustinen Neigborhood päättää mainiosti onnistuneen albumin.
Vaikkei mitään uutta luokaan, Greedy Pig hoitaa southern rock -kunnianosoituksensa moitteettomasti. Kohkaamista ei tarvita, hyvät biisit ja soittotaito ratkaisevat. Ja livenä bändi pitäisi tietty päästä tsekkaamaan.