Grateful Dead: Workingman’s Dead

Uuden vuosikymmenen upea avaus

Grateful Deadin ensimmäinen vuoden 1970 satoa edustava studioalbumi Workingman’s Dead aloitti yhtyeen tuotannon helpommin lähestyttävän kauden kaikkein psykedeelisimmän vaiheen jälkeen. Kitaristi/laulaja Jerry Garcia ja tekstittäjä Robert Hunter vastasivat kahdestaan valtaosasta albumin kappalemateriaalista. Nauhoitukset tapahtuivat San Franciscossa Pasific High Studiossa vain yhdeksässä päivässä. Albumin leppeään soitantaan ja ahkerasti harjoitettuun stemmalauluun vaikuttivat voimakkaasti Crosby, Stills & Nash. Grateful Dead-historian mukaan Stephen Stills asui Dead-rumpali Mickey Hartin luona useampia kuukausia kesällä 1968. Pitkäsoiton nimi oli Jerry Garcian heitto tekstittäjä Robert Hunterille. Sen mukaan kyseisestä albumista oli muodostumassa työmiehen kuolemaan verrattavissa oleva versio yhtyeestä.

Workingman’s Deadin kahdeksasta kappaleesta suurin osa edustaa kiistatonta klassikkotasoa. Melodisimmasta osastosta todellisina helminä loistavat avausraita Uncle John’s Band, astetta rivakampi päätös Casey Jones sekä todella upean kitarasoolon kruunaama Dire Wolf. Terhakammista esityksistä parhaimmistoa edustavat New Speedway Boogie, riemastuttava Cumberland Blues, jonka tekemiseen on osallistunut myös basisti Phil Lesh sekä kokonaan Hunterin käsialaa oleva ärhäkkä Easy Wind, jossa solistina oli kosketinsoittaja Pigpen McKernan. Huomattavan vahvan kokonaisuuden ainoat hivenen keskinkertaisemmat kappaleet ovat High Time ja Black Peter, joista jälkimmäisen tekstillä on tarjottavanaan kaivattavaa ajattelemisen aihetta. Workingman’s Dead on ensimmäinen kokonaan kuulemani Grateful Deadin pitkäsoitto ja vuosikymmenten aikana siitä on muodostunut myös kenties kaikkein rakkain. Varsin lähelle pääsee tosin myös Workingman’s Deadia seurannut albumi American Beauty, joka sisältää Till the Morning Comesin, Truckinin, Bob Weirin ilakoivan Sugar Magnolian ja Phil Leshin varsin koskettavan Box of Rainin kaltaisia kultajyviä.

Bob Weir 67 vuotta 16. lokakuuta.