Joensuun kaupunginteatterin haastavin ja laadukkain tarjonta löytyy tänäkin syksynä pieneltä näyttämöltä. Fundamentalisti tarjoilee enemmän kysymyksiä, kuin vastaa niihin ja onnistuu samalla kipuamaan henkilökohtaiselle Joensuun kaupunginteatterin kaikkien aikojen parhaimmisto –listalleni kärjen tuntumaan. Juha Jokelan kirjoittama vuonna 2006 Teatteri Jurkassa kantaesityksensä saanut näytelmä pureutuu puuduttavan kuuloiseen ja miljoonaan kertaan käytyyn keskusteluun raamatun tulkinnasta. Kirjaimellisesti vai symbolisesti?
Päähenkilöt Markus (Petteri Rantatalo) ja Heidi (Suvi-Maaria Virta) edustavat ajattelun äärilinjoja, mutta valtaosan jännitteestä tuo tarinaan heidän yhteinen historiansa. Tarinan ytimestä nouseekin itse asiassa kysymys myös pappiuden tai muun hengellisen johtajuuden yhteensovittamisesta ihmisen lihallisuuteen ja himokkuuteen.
Fundamentalistissa olisi ollut aineksia keskinkertaiseksi melodraamaksi tai unettavaksi teologiseksi jorinaksi, mutta näiden rajamaastossa tarkkaan suunnistamalla ja ääriajattelun teemaa laventamalla se pysyy sen sijaan hämmästyttävän mukaansa tempaavana ja ajatuksia kutkuttelevana näytelmänä loppuun saakka.
Vaarana kertomuksen kuljetuksessa häälyy fundamentalismin määrittyminen vain jonkinlaiseksi psykologiseksi traumaksi Heidillä, äärilahkosta totuutta etsimään päätyneen entisen seurakuntanuoren peloksi ja epäluottamuksen kokemuksiksi. Onneksi Markuskin tiedostaa jossain vaiheessa vastakkaisen fanaattisuutensa ja vielä enemmän siitä kerrotaan rivien välissä. Markustakaan ei luojan kiitos typistetä vain teinitytön pakaroista sisältöä elämäänsä hakevaksi keski-ikäiseksi, avioliitossaan epäonnistuneeksi mieheksi.
Markus päähenkilönä ja samalla tarinaa kuljettavana kertojana välittää kuvan siitä, että edes kokonaisuus ei ole neutraali. Jos kertojana olisi ollut Heidi olisi näytelmä hyvin erilainen, eikä sen nimi välttämättä olisi Fundamentalisti.
Rantatalo ja Virta onnistuvat kumpikin rooleissaan tavoittamaan näyttelemänsä henkilöt moniulotteisina ja kiinnostavina persoonina. Jännite heidän välillä on tarpeeksi tiheä, mutta silti epävarman etäisenä pysyvä. Seksuaalisuus kummittelee heidän välillään juuri sellaisena mörkönä, jollaista kristillinen perinne on siitä vuosisatojen ajan rakentanut vaihtelevalla menestyksellä.
Rakentamalla vastakkainasettelu raamatun tulkinnan ympärille, on näytelmästä tehty ajaton. Ilahduttavaa on, että kirjoittaja ei vastaa esittämiinsä kysymyksiin. Kun lavastusta on suunniteltu säästellen ja henkilöitä on vain kaksi, eikä spektaakkelia päästetä viemään huomiota, kuuluu ajattelu sanojen takaa selvästi ja kirkkaana.
Kun miettii fundamentalismia, on oikeastaan yllättävää, että näytelmä ei ole karnevalistinen spektaakkeli. Se on näyttänyt olevan helpompi tapa lähestyä aihetta, kun taas tällaisen dialogiin nojaavan lähestymistavan valinta on haastavampaa ja harvinaisempaa. Karnevaalissa ei ole mitään vikaa, mutta onnistuessaan tämä toinen tapa ravistelee räjähdyksiä voimakkaammin. Samalla on muistettava, että se onnistuu harvoin. Huonokin karnevaali on sentään karnevaali, mutta paska dialogi on paskaa.
Näytelmä ei jää mieleen julistuksena, vaan kiehtovana dialogina, jossa oikeaa vastausta ei ole. Siksi se toimii niin upeasti puheenvuorona myös nyt elämäämme aikaan, jota näyttäisi leimaavan ajatusten mustavalkoistuminen ja polarisoituminen.