Olipa kerran valtakunta jolle tuli ongelmia luurankojen kanssa. Onneksi valtakunnasta löytyivät varas, velho ja soturi jotka päätyivät koskettamaan samaa taikaesinettä, nimeltään Trine, joka sitoi heidän sielunsa yhteen. Päästäkseen irti toisistaan kolmen sankaruksen täytyi seikkailla pelikartan ääriin, hieman siitä oikealle ja taas lähemmäs lähtöpaikkaa, tappaa se miljoona luurankoa matkalla, hyppiä noin tuhannen kuilun yli ja vieläpä kaiken aikaa väistellä ansoja.
Kuten nokkelana lukijana arvaat on kyse tasohyppelystä (jossa on paljon luurankoja). Tarina on suoraan sanottuna hölmö, mutta se ei tunnu pelin pääpaino olevankaan. Trine tuntuu olevan keksitty vain perusteluna sille miksi pelin kolmesta päähahmosta näkyy vain yksi kerrallaan ja kulloinkin esillä olevaa hahmoa voi vaihdella keskenään. Syy miksi näin kannattaa tehdä on kunkin omat erikoiskyvyt: Varas voi seinäkiipeilykoukkunsa avulla tehdä pitkiä Tarzan loikkia ja osaa ampua jousipyssyllä. Velho pystyy siirtelemään esineitä ja jopa manaamaan laatikoita ja lankkuja tyhjästä, mikä auttaa niiden kuilujen yli pääsyssä. Soturi taas huitoo tietysti miekallaan (myöhemmin myös vasaralla) ja osaa torjua kilvellään nuolia ja putoilevia kiviä. Taikaesine on ihan nokkela keino saada tarina ja itse pelaaminen sopimaan keskenään. Harmi vain ettei sitä toteuteta kovin tyylikkäästi.
Älkää nyt käsittäkö väärin, Trineä on hauska pelata. Pikkupoikana saadut legonrakentajavaistoni ovat ihastuksissaan saadessaan luoda tyhjästä laatikoita hiirellä piirtämällä ja sitten rakennella niistä juttuja. Hyppely ja luurankojen kanssa taistelu ovat myös viihdyttävää puuhaa. Lisäksi pelissä on kevyttä hahmonkehittelyä: Soturin miekkaa voi esimerkiksi parantaa kokemusta kerättyään, kuten myös hahmojen muita kykyjä. Kolme erillistä pelihahmoa ovat onnistunut tapa tehdä kontrolleista yksinkertaiset ja onpa pelissä myös kolmen pelaajan co-op mahdollisuus, jota en ikävä kyllä päässyt kokeilemaan. Tarinan kannalta tilanteesta ei kuitenkaan imetä kaikkia mehuja irti. Nainen ja kaksi miestä jotka joutuvat elämään sielut yhdistettyinä olisi ollut hieno mahdollisuus vitseihin ja itseironiaan. Suomalainen Frozenbyte tuntuu keskittyneen tekemään pelistään mahdollisimman intuitiivisen pelata ja jättäneen tarinan sivummalle. Ensinnäkin pelin kolme sankaria ovat mahdottoman kliseisiä. Soturi tuo peliin koomista kevennystä olemalla tyhmä ja vielä machokin. Varas näyttää sellaiselta kuin naisvarkaan pitäisi näyttää: Hän on hento mutta ketterä ja tietysti kaunis. Velhonkaapuineen ja -hattuineen velho näyttää no, velholta. Muuten tarina on sitä tavallista fantasiaa taikaesineistä valtakunnan pelastamiseen.
Ehkä odotan liikaa pelkältä tasohyppelyltä: Eihän Mariokaan ole juonen kannalta kaksinen. Trine on kuitenkin mielestäni syytä odottaa enemmän. Peli alkaa tyylikkäästi maalatuilla kuvilla linnasta, metsästä ja luurangoista. Tunnelma on kuin satukirjasta. Kertojaääni luo samalla pohjan pelin tarinalle. Pelikentät ovat myös tyylikkäästi piirretyt ja onnistuvat fantasia-aiheessaan hyvin. Jokaisella kentällä on oma tyylinsä, oli sitten kyse lohikäärmeen hautapaikasta, kaivoksista tai metsään rakennetusta kylästä. Siihen se kuitenkin jää. Kenttiä ei kerronnallisesti syvennetä, kertojaäänen kuulee vain jokaista kenttää edeltävässä latausruudussa, jossa tarinaakin pääasiassa viedään eteenpäin. Miksi ottaa peliin edes tarina jos sen aikoo sysätä latausruutuun? Hahmot saattavat heittää kentän alkuun jonkin kommentin luurankojen murskaamisesta, mutta lopun saa taivaltaa vain musiikki seuranaan. Mielellään olisin kuullut hahmojen pohdiskelevan seikkailun ohessa tilannettaan à la Prince of Persia: Sands of Time, jossa prinssin sisäinen monologi tai keskustelu seuralaisensa Farrahin kanssa syventää hänen hahmoaan ja saa jopa pitämään prinssistä. Trinen soturi, varas ja velho taas jäävät hyvin etäisiksi, pelkiksi karikatyyreiksi.
Näinkin Trine kantaa kuitenkin hyvin aivan viimeiseen kenttään asti jolloin laadunvalvoja lähti ilmeisesti kesken töiden kotiin. Tähän pisteeseen asti ongelmanratkonnan ja esineiden piirtelyn on saanut tehdä täysin rauhassa, ilman minkäänlaista kiirettä. Sitten vastaan tulee linna, jossa ensimmäisen kerran nähdään se pelin pääpahis (näin ainakin luulen), kaikkien luurankojen johtaja, Lordi Sarek. Tässä vaiheessa kotiin lähti hahmojen nimet keksinyt tyyppi. Lordi Sarek? Ensimmäisessä pelissä josta ikinä jotain tajusin (Warlords 3 jos ketä kiinnostaa) pääpahiksen nimi on sama. Ensimmäisessä RPG:ssä jota pelasin (Baldur’s Gate) pahis on nimeltään Sarevok. Minulle siis nimi on kliseinen tuulahdus lapsuudesta. Nimi ei kenties sinulle kanna samoja merkityksiä, koska, vaikka se hiukan itsetuntoani kolauttaa, olet luultavasti pelannut muita pelejä kuin minä. Jos nimi ei vielä vakuuta hahmon hölmöydestä niin ottakaa huomioon myös että ennen tätä kenttää ei Lordi Sarekia mainita pelissä kertaakaan. Hänen torninsa kirjaimellisesti tupsahtaa tyhjästä. Luultavasti on pelintekijöitten ollut pakko keksiä jokin tapa lopettaa peli. Katsos kun ideat alkavat olla lopussa ja pakkohan meidän on peli valmiiksi saatava. Ongelma ratkaistaan heittämällä peliin Sarekin torni, kaiken pahuuden keskus. Koska tarinankerronnallinen katastrofi ei vielä riitä täytyy kenttään ympätä vielä nousevaa laavaa (öh, Mario?) ja jättää tallennuspiste yhteen ainokaiseen. Pisteeksi i:n päälle tornin huipulla vielä täytyy tapella loputonta laumaa luurankoja ja lepakoita vastaan. Vihollisten pyöriessä ympärillä on aika vaikea piirrellä esineitä. En usein kiroile peleissä mutta tuo viimeinen kenttä sai minunkin viilipyttyni kiehumaan.
Vaikka tarina loppuu vielä hölmömmin kuin alkoi oli minulla pelin parissa hauskaa. Pelillisesti hahmot olivat hyvin erilaisia ja samaan ongelmaan oli usein monta eri ratkaisua. Kaiken toiminnan sekaan olisin kuitenkin mielelläni nähnyt mahtuvan myös hyvän tarinan. Hieman vähemmän luurangonpaiskontaa ja enemmän dialogia ja tarinankerrontaa kiitos ja esitelkää ihmeessä pahis ennen viimeistä kenttää!
Kuvia pelistä:
