Kuopion lahja maailmalle, Jess and the Ancient Ones tunnelmoi. Perjantai 1.7.
Kello 13.30. Kaikkien aikojen ensimmäinen Tuska-kokemukseni voi alkaa!
Varustaudun ensimmäisen festaripäivän innolla huolellisesti aurinkovoiteen, varavaatteiden, käteisen ja muun festarielämää helpottavan tarpeiston kanssa. Päivästä on tulossa helteinen ja aurinko paistaa täydeltä taivaalta. Oivallinen festari-ilma, siis.
Hurautamme metrolla Sörnäisten asemalle ja liitymme Suvilahtea kohti kulkevaan pienehköön mutta selvästi erottuvaan ihmisvirtaan. On mustaa bändipaitaa, nahkaa ja niittiä, pitkiä tukkia ja partoja.
Festariporttien ulkopuolella istuskelee muutamia ihmisiä, mutta jonoja ei ole. Sisään päästyäni avaan vielä reppuni tarkastusta varten. Aurinko porottaa, tyhjä vesipullo odottaa täyttämistä.
Alue näyttää yllättävän pieneltä, mutta se on ihan positiivista. Tunnen kuitenkin pienen pettymyksen kouraisun: niin paljon asvalttia. Heti vasemmalla on iso päälava, oikealla näkyy teltta. Kolmas lava on sisällä vanhassa Kattilahallissa. Keskellä aluetta kohoaa valtava metallihäkkyrä, joka liittyy jotenkin paikalla sijainneeseen kaasulaitokseen.
Suvilahden karu industrial-meininki kuitenkin ikään kuin sopii teemaan.
14.00. Päälavalta kajahtavat päivän ensimmäiset raskaat nuotit. Tuska on alkanut! Cattle Decapitation on saanut kunnian avata pelin. Vielä vähäisestä ihmismäärästä huolimatta yleisöä kertyy rykelmäksi lavan eteen, ja eipä aikaakaan, kun seassa näkyy pyörivän päivän ensimmäinen moshpit.
Pääanniskelualueella juttelen bändiä fiilistelevien Karin ja Topin kanssa. Topille tämä on vasta ensimmäinen kerta Tuskassa. Kari tykästyi festarin meininkiin viime vuonna ja tuli siksi uudestaan. Kaverusten aikomuksena on jatkaa Tuskassa käyntiä myös tulevina vuosina.
Erityisesti kaksikko odottaa lauantain pääesiintyjä Ghostia, joka vaikuttaakin olevan tämän vuoden vetonaula.
”Mutta toivottavasti löydetään täältä myös uusia bändejä”, Kari sanoo.
Se lienee helppoa, sillä kolmen päivän aikana kolmella lavalla nähdään yhteensä yli 40 bändiä.
Vaikka päivä on vasta alussa, helle alkaa jo uuvuttaa. En selvästikään ole ainoa. Ihmisiä on kerääntynyt anniskelualueen päivänvarjojen alle ja ravintolatelttoihin suojaan paahteelta. Alueen läpi kulkee kuitenkin koko ajan tasainen virta metallikansaa. Vesipisteille kertyy hiljalleen jonoa.
Kaisaniemessä Tuska keräsi parhaimmillaan 33 000 kävijää. Viime vuosina Suvilahdessa määrä on pysytellyt 25 000:n tuntumassa. Mistään pilipalitapahtumasta ei edelleenkään ole kyse, sillä Tuska on nykyisilläänkin Pohjoismaiden isoin metallifestari.
16.30. Siirryn katsastamaan Kattilahallissa sijaitsevan Inferno-lavan. Siellä soittaa yksi viikonlopun ehkä kiinnostavimmista tapauksista, libanonilainen Blaakyum.
Blaakyumin soitto on erikoinen yhdistelmä vanhaa kunnon heviä ja perinteistä arabialaista musiikkia. Välispiikeissä laulaja kertoo, kuinka uskonto on tuhonnut libanonilaista kulttuuria. Tunnelma on tiivis, vaikka halli ei ole läheskään täynnä.
”Miksi kaikilla on mustaa päällä?” lapsi kysyy viereisessä pöydässä äidiltään. ”Nämä on metallifestarit”, äiti vastaa.
Metallikansan seassa näkyy monenmoista asua, mutta hallitsevin väri on ilman muuta musta. Ihan tavallisesti pukeutuneitakin on paljon. Muutamat kulkevat kokovalkoisissa.
17.30. Vähemmän miellyttävän ruokailukokemuksen jälkeen palaan Kattilahalliin. Lavalla riehuu kaksi paidatonta miestä, kitaristi-laulaja ja rumpali. Soitto on aggressiivista pörinää, meininki on hyvä ja pitti pyörii. Jostain syystä luulen heitä amerikkalaisiksi. Kyseessä on kuitenkin saksalainen sludge metal -bändi Mantar.
”Put your dancing shoes on, Helsinki!” laulaja kannustaa, ja yleisö riehaantuu entisestään.
Hallin ilma alkaa olla tukalanpuoleinen, joten menen ulos. Päälavalla soittaa Lordi. Noissa hirviöasuissa on pakko olla tuskaisen kuuma. Helle alkaa viedä voiton. Vaikka olen kitannut vettä koko päivän, tajuan virheeni: päähine puuttuu. On pakko mennä lepäämään varjoon hetkeksi.
20.00. Olen lepotauon jälkeen taas suurin piirtein tolpillani. Kiedon päähän kuitenkin huivin, koska keskikesän aurinko ei vielä luovuta. Testament soittaa päälavalla ja anniskelun jonot ovat sen mukaiset. Alueen perukoilla olevalta nurmikaistaleelta löytyy enemmän tilaa ja varjoa.
Ensimmäinen Tuska-päivä alkaa lähestyä loppuaan. Illan viimeisenä bändinä katson Behemothin, joka soittaa teltassa Helsinki Stagella. Valot leikkivät teltan kaarevassa katossa, joku puhaltelee sähkötupakan savua saippuakuplien sisään. Yleisö on innoissaan, mutta vaikuttaa ensimmäisenä iltana vielä säästelevän paukkujaan.
Päiden ylle puuskahtaa musta konfettisade. On viimeisen biisin aika, ja punaiset valot pyyhkivät teltan sisuksia. Kappaleen loputtua yleisö yltyy Behemoth!-huutoihin, ja bändi palaa lavalla tulen ja savun saattelemana.
Lauantai 2.7.
14.00. Päivä kaksi käynnistyy reippaasti suhteellisen hyvän levon jälkeen. Ilma on vielä kuumempi kuin eilen, aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Saapuessamme alueelle päälavalla soittaa Brymir, mutta doom-bändi With the Dead houkuttaa telttaan.
Mustiin pukeutuneet laihat hahmot liikuskelevat lavalla. Kitarat surisevat, teltan tunnelma on rento ja unelias. Yleisö nyökyttelee, muutamat innostuvat jopa moshaamaan. Bändi jyystää marssimaista tahtia, laulaja ristii kätensä rinnalle ja kohottaa kasvonsa ylös. Joku yleisössä nostaa ilmaan suuren hiiripehmolelun.
Istun nurmelle syömään burgeriani, joka osoittaa olevansa melkein hintansa väärti. Vieressä olevasta kenttäsaunasta purkautuu ulos miehiä pyyhkeet päällä.
”Tuskassa voi pukeutua miten vaan, eikä kukaan katso pahasti!” viereisen seurueen nainen toteaa.
Festarilla näyttää muutenkin vallitsevan hyväksyvä ja säyseä meininki. Vaikka vaatteet muistuttavat surupukuja ja musiikki on synkkää, kaikki vaikuttavat olevan hyvällä tuulella. Ainoat rähisijät ovat ruokapaikkojen ympärillä kiertelevät ärhäkät lokit.
Narikka-alueelle vaeltaa yhä enemmän porukkaa, ja sen läpi kulkee myös tasainen virta sisään- ja ulosmenijöitä. Seassa vilisee paljon Ghost-paitoja. Aurinko menee vihdoin pilveen, mutta tilalle tulee painostava ilma, jossa tuntuu olevan sähköä.
Halli on kuin sauna ja tupaten täynnä. Tämä keikka on kuitenkin nähtävä.
Tunnelma on mystinen, ihmiset huumaantuneita. Bändin psykedeelinen rock iskee kuin löylyvesi kiukaaseen. Kuumuus tuntuu tiivistävän yleisön jonkinlaiseksi yhtenäisenä vellovaksi eliöksi.
Keikan jälkeen on pakko päästä tukahduttavasta hallista nopeasti ulos. On satanut, ja ilma on hitusen raikkaampi ja viileämpi. Ghostin keikkaan on vielä reilu tunti, joten on hyvin aikaa mennä taas nurmikolle rentoutumaan.
Rentoutuminen keskeytyy kymmeneltä, kun taivas repeää. Puutkaan eivät tarjoa suojaa raivokkaalta kesäsateelta. Kaikki kastuvat, mutta silti on aika siirtyä urheasti kohti päälavaa. Nurmelta ylös kömpiessä joku mies tarjoutuu auttamaan minut ylös.
22.30 Hetki, jota kaikki – tai ainakin minä ja iso osa festarikansasta – ovat odottaneet. Sarvekkaisiin hopeanaamioihin sonnustautuneet soittajat astelevat mahtipontisen musiikin saattelemana lavalle. Jännitys tiivistyy. Pian saapuu myös piispanasuinen laulaja luurankomaisessa maskissaan. Sade on lakannut, mutta taivaalla roikkuu uhkaavan näköisiä pilviä.
Yleisöä on valtavasti ja se on Ghostin otteessa heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Moni laulaa mukana, myös minä. Hurmos tarttuu.
Aivan kaikki eivät kuitenkaan ole bändin pauloissa. ”Mitä paskaa”, joku takanani sanoo.
Tunnelman ollessa ylimmillään kaatosade iskee takaisin. Jostain syystä se ei haittaa, vaan tuntuu vahvistavan yleisön yhteistä kokemusta. Pian salamatkin halkovat taivasta. Iho nousee kananlihalle, kun monituhatpäinen yleisö huutaa Year Zero biisin mukana: Hail Satan!
00.00 Keikan jälkeen olo on euforinen ja jotenkin hengästynyt. Vaatteet ovat märät, mutta onneksi ilma on edelleen lämmin. Valtava ihmismassa alkaa vyöryä ulos alueelta. Jalat liukastelevat tyhjien tölkkien ja hylättyjen sadetakkien päällä.
Kokemusta sulatellaan ja vaatteita kuivatellaan jossain Kallion baarissa pikkutunneille asti.
Sunnuntai 3.7.
17.40. Käynnistysvaikeuksien jälkeen raahaudumme festarialueelle juuri sopivasti, kun Gojira aloittaa päälavalla. Väkeä on kuin pipoa eikä väsymyksestä näytä olevan lavan edustalla tietoakaan. Sää on harmaa. Moni on eilisestä viisastuneena varustautunut kertakäyttöisellä sadetakilla.
Nälkä ei anna armoa tänäänkään, joten nappaan hodarikojusta purtavaa ja istun pöytään syömään. Viereisellä penkillä nukkuu väsynyt metallimies. Järjestyksenvalvojat suostuttelevat juhlijan takaisin horjuville jaloilleen.
19.00. Katatonia jatkaa sunnuntaita teltassa. Meininki tuntuu väsähtäneeltä äskeisen Gojiran jälkeen. Nukuttaa.
Teltta ja sen vieressä oleva anniskelu- ja wc-alue ovat täysin tukossa. Vessaan mennessä väistelen vuotavien pisuaarien muodostamia suuria lammikoita.
20.00. Children of Bodom lopettaa festarin päälavalla, mutta väsymys painaa ja alamme jo tehdä lähtöä. Vettä ripottelee hiljalleen taivaalta ja maahan on alkanut muodostua kuraa. Viileys on tervetullutta.
Tuska näyttäytyi ensikertalaiselle maineensa veroisena: rauhallisena, ennen kaikkea musiikkiin keskittyvänä festarina. Kolmen päivän bändivalikoima tarjoaa kaikenlaisen metallin ja rockin ystävälle monensorttista herkkua: raskaita säröjä, soljuvia melodioita, energistä paahtoa ja synkkää tunnelmointia. Osa bändeistä tuntuu suorastaan kilpailevan toinen toistaan älyttömimmillä puitteilla ja lavashow’lla. On hirviöpukuja, pyrotekniikkaa, valoilla kikkailua ja monenmoista rekvisiittaa.
Tuskassa miellyttää (loistavan bändivalikoiman lisäksi) erityisesti se, että järjestyshäiriöt ja perinteinen suomalainen festariörvellys näyttävät puuttuvan lähes täysin. Metallikansan joukossa vallitsee mukava yhteishenki, joka saa myös ensikertalaisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi. Ensi vuoteen, Tuska!