Faaraon ja kumppaneiden synkeät pidot
Faarao ja Kakspäinen nartun albumin nimi Kukaan ei korvaa äitiä tulee sen aloittavan Äidittömät lapset –kappaleen lyriikoista. Sävelmä onkin hyvä johdatus levykokonaisuuteen. Perinteinen blues-viisu on saanut tahallisen räkäisen tulkinnan, jossa laulu kaikuu pahaenteisesti ja soittimet soivat epäpuhtaasti. Faarao Pirttikankaan, Juhana Nyrhisen ja Pekko Käpin muodostama trio etsii ensimmäisellä yhteisellä pitkäsoitollaan alkukantaista voimaa. Siihen on pyritty muun muassa puolihuolimattoman kuuloisilla harmonioilla ja luolan akustiikan mieleen tuovalla tuotannolla. Kokonaisuudessa on kuitenkin jotain niin loppuun asti mietittyä, ettei levyä pysty ajattelemaan pelkkänä kännisenä pirtti-iltana levytetyksi sutaisuksi.
Bluesia, gospelia ja folkia sisältävä kokonaisuus sidotaan yhteen nyrjähtäneellä tunnelmalla. Uskonnollisemmissa kappaleissa on miltei körttiläinen tunnelma, kun taas rytmikkäämpien kappaleiden säröäänet kirskuvat korvissa. Kappaleet vaihtelevat Jeebuksen veren aavemaisesta, mutta ironisesta paatoksesta aina Tuhniaisen koneiden moottoreilta kuulostaviin kielisoitinseinämiin. Juuri tässä vaihtelussa on levyn vahvuus. Sen lyhyt kesto on täytetty sopivan erilaisilla, mutta yhteensopivilla palasilla, joiden aikana kuuntelija ei pääse pahasti kyllästymään.
Kymmenen kappaleensa aikana levy käy matkan synnistä katumukseen. Erilaisista tyyleistä huolimatta pienet osatekijät ja tunnelma sitovat sen yhteen eheäksi kokonaisuudeksi. Lyhyellä albumilla on kuitenkin notkahduksensa, joiden aikana se eksyy joko liian tiukasti vyön alle tai vain kadottaa kokeilevaisuutensa. Toisaalta levyllä ei pyritä keksimään tulta uudelleen, vaan keittämään vanhoista juurista maittava, vaikkakin vain vähän aikaa ravitseva soppa.