Etsivät Pisarat: Miksi ohjaajat eivät ohjaa?

Koska edellisellä kerralla Joensuun Ylioppilasteatteri tarjoili Pisaroissaan niin mahtavan shown, oli tämänkertaisilla Pisaroilla melkoinen haaste odotusten ylittämisessä. Eikä se ikävä kyllä ylittänyt niitä. Etsivistä Pisaroista ei saatu kasaan edes sellaista irtonaisen karnevalistista kokonaisuutta kuin viime kerralla, puhumattakaan siitä, että kyse olisi ollut jotenkin ehjästä näytelmäkokonaisuudesta.
Hetkensä siinä oli, niin hyvänsä kuin vaivaannuttavansa, mutta polttavimpana jäi mieleen tunne yrittämisen puutteesta. Pisaroiden konseptiin tietenkin kuuluu, että uusia kykyjä tuodaan esiin, joten tason voimakaskin vaihtelu on ihan ymmärrettävää. Mutta onko siellä ollut paikalla niitä kokeneempia opastamassa, innostamassa ja antamassa palautetta tekeillä olevista pätkistä? Näytti siltä, ettei tarpeeksi.

Oli kolme roolisuoritusta, jotka toivat kaivattua auringonpaistetta risukasaan. Tiina Lampén teki hyvää työtä ensimmäisen pätkän tyttärenä ja Tommi Kaplas pelasti viimeisessä pätkässä sen, mitä pelastettavissa oli. Myös Pasi Toivasen potentiaalista näkyi välähdyksiä. Onneksi hyviä hetkiä löytyi alusta ja lopusta, joten näytelmä alkoi toiveikkaissa merkeissä ja myös loppui hopeareunuksiseen pilveen.
Eveliina Rikkisen ja Oona Haataisen ohjaama ja kirjoittama X < 2*R = Tähdenlento/3 -niminen pätkä oli sadunomainen tieteistarina, jossa oli paljon hyvää. Lavastuksen käyttö oli luovaa ja Tiina Lampén sai itsestään tyttären roolissa irti melkein ehjän roolisuorituksen. Vaikeampi on löytää hyvää sanottavaa seuraavasta pätkästä nimeltä Mökki. Maija Eskelisen ja Netta Kivimäen ohjaus oli enemmänkin lausuntahetki kuin näytelmä. Näyttelijäkolmikko seisoi tai istui lavalla ja luki ääneen katkelman Guy de Maupassantin novellista Pelko. En tajunnut.

Avain onneen esittää suuria kysymyksiä, eikä luojan kiitos yritä vastata niihin. Sen sijaan näytelmä keskittyy vastauksen etsimiseen mielikuvitusta kutkuttelevalla tavalla. Pasi Toivanen pääosassa aloittaa lupaavasti, mutta Urho Heinonen ei ohjaajana ole saanut hänestä irti paljoakaan siitä, minkä näkee selvästi kuplivan pinnan alla potentiaalina.
Marja Kuokkasen ohjaus Lepakot liikkuvat öisin on tarkoitettu humoristiseksi, mutta menee paljolti vitsiksi. Näyttelijät tavoittavat roolinsa vain nippa nappa ja repeilevät tuon tuosta. Erityisen kivuliasta on katsoa kuinka Tommi Kaplas väläyttelee selkeää osaamistaan komedian alalla, mutta ohjaaja ei saa koppia tästä huumorin pallosta. Tommi Kaplas teki vaikuttavaa työtä myös viime joulukuussa ensi-iltansa saaneessa näytelmässä Kapteeni ja veli Pakkahuoneella. Nyt hän ja muutkin joutuvat työskentelemään väärällä kädellä, koska viimeinen lyhytnäytelmä oli vielä kolmanteen esitykseen tultaessa selvästi keskeneräinen. Kunhan se valmistuu, niin siitä tulee varmaan aika hyvä.

Ohjauksen puute tai heikkous leimasi koko näytelmäkavalkadin roolitöitä. Jonkinlaista kokonaisohjaajaa ja vastuun ottajaa se olisi kipeästi kaivannut. Pikaisella laskennalla ohjauksesta on näissä Pisaroissa kreditoitu seitsemän ihmistä, kun lyhytnäytelmiä on neljä. Vaikka olisivat kokeneitakin lusikoimaan, niin siinä olisi ollut aika monta lusikkaa.
Ohjaus tulee näkyviin Pisaroissa puuttumisensa vuoksi. Vaikeaahan se ohjaaminen varmasti onkin, joten tässä näyttäytyy nyt ihan selkeä ja iso kehittämisen sektori Joensuun ylioppilasteatterille.