Baarikansan Antikristus muistelee
Mikä on tyhmä, röyhkeä, itserakas, ammattitaidoton, herkkähipiäinen ja paskantärkeä, sillä on hilseilevä päänahka ja pahanhajuinen hengitys? “Suomalainen tuomari“, vastaa lakimies, Helsingin yliopiston entinen siviilioikeuden professori Erkki Aurejärvi. Hän on kirjoittanut muistelmansa, pamfletti olisi tosin osuvampi nimitys. Sekin jää sanakirjamerkitykseltään laihaksi, sillä näin myrskyävää verbaalipommitusta kuvaamaan tarvittaisiin oma terminsä. Sellainen, joka summaisi ainakin sanat “häpäisy”, “kunnianloukkaus” ja “rikolliseksi leimaaminen”.
Teoksen ohuin kerros, jossa Aurejärvi avaa henkilökohtaista elämäänsä, muistuttaa kreppipaperia, jolla on yritetty ankkuroida valtamerilaivaa nimeltä “Oikeuslaitos”. Aurejärvi on elänyt ulkoisesti katsoen tylsän elämän jopa virkamiesmittapuulla ja tietää sen itsekin. Nuorena hän oli “laiskanpulskea ja pinnallinen veikko, joka halusi päästä elämästä helpolla”, miehuusiän ryhdistäytyminen riitti avioliittoon lapsineen, lakimies- ja professoriuraan sekä amatöörijalkapalloilijaksi. Onhan sekin melkoista tsägää räyhähenkiselle stadin kundille, jolla sattumoisin päätä riittää. Enempää ei tarvitse tietää. Mehukkaan omaelämäkerran edellyttämä itsekeskeisyys ei ole miehen syntejä.
Varsinainen pihvi on tietenkin Aurejärvi vastaan Suomen kaikki oikeusasteet. Tappiolliset oikeudenkäynnit Rettigiä, Ameria ja Suomen Tupakka Oy:tä vastaan vuosina 1988-2010 tekivät hänestä tahtomattaan lakimiesten Don Quijoten, tammisalien bad guyn ja baarikansan Antikristuksen. Media väritti pilakuvan terveysfasistista, jonka elämäntehtävänä on viedä tupakka oikeustoimikelpoisten kansalaisten huulilta. Tämä oli väärintulkinta. Aurejärveä eivät kiinnostaneet kuluttajien itsemurhametodit tai yksittäisen paheen vastustaminen. Kyse oli tupakkayhtiöiden korvausvelvollisuudesta. Miksi jättää sairauskulut ainoastaan veronmaksajien piikkiin, kun sauhuttelubisneksen kulta-utareetkin ovat lypsettävissä? Verokompensaatio ei riitä, teillä on varaa maksaa kansanmurhastanne. Tupakkaa ei voi käyttää kohtuullisesti, se tappaa pieninäkin annoksina, siksi se on vertailukelvoton alkoholin, rasvan, sokerin ja suolan kanssa. Tätä juridista näkemystään Aurejärvi väänsi rautalangasta vuosia, tuloksetta. “Nääs kun savuke on laillinen tuote ja kun tupakoitsija työntää sen suuhunsa ihan itse” on vallitseva asenne, johon Aurejärvi on hakannut päätään kuin herrat aikoinaan Karjalan mäntyyn. Se myös ratkaisi oikeudenkäynnit, tuomarit kun ovat arvoituksen mukaisia.
Pettymysten vuodet kolhivat Aurejärvestä sarkastisen ihmisvihaajan. Tätä hän pehmittelyn sijasta paisuttelee. Jumalan ruoskan tulkinnassa oikeuslaitos on kontrolloimattoman mielivallan näyttämö, jossa tuomiot usein arvotaan ja juristit häpeävät oikeudenistuntoja siinä määrin, että valehtelevat pitääkseen asiakkaansa poissa niistä. Näille kun saattaisi paljastua totuus: epäpätevät mulkerot pyörittelevät ihmis- ja omaisuuskohtaloita mukavuudenhalunsa ehdoilla. Kaikkea leimaa yleinen laiskuus ja vähälahjaisuus. Luonnevikaiset tuomarit ovat taantuneet villi-ihmisiksi, jotka vaativat ehdotonta palvontaa. Seuraus normaalin vuorovaikutustilanteen yrityksestä on sadistinen nöyryyttäminen, jopa elinikäinen kosto. Syytön voidaan tuomita, koska lakimies on muinaisuudessa suututtanut tuomarin. Reiluun oikeudenkäyntiin voivat luottaa vain köyhimmät sormienhaistelijat, heitä kun tuomarit eivät kadehdi. Nukketeatterissa arvoa on vain nokkimisjärjestyksellä. Pöytäkirjoja ei lueta, todistusaineistoon ei tutustuta, lakimuutokset muka unohdetaan ja lupahakemukset hylätään aina lounaan jälkeen. Surkuhupaisinta on, ettei korruptoituneisuudessa edes liiku kylmä raha. Kaiken takana on tavallisten ihmisten arkinen pahuus.
Aurejärvi ei tapauskertomuksissaan jätä lukijalle kieltämisen tai naurulla mitätöimisen palotikkaita. Jokainen virkarikkomuksiin syyllistynyt tuomari mainitaan oikealla nimellään, kaikki detaljit, lakipykälät ja päivämäärät löytyvät. Aurejärvi on kertonut rukoilevansa kunnianloukkaussyytteitä kirjan tiimoilta, ne soisivat mahdollisuuden todistaa väitteet oikeussalissa. Sellaisia ei varmasti nosteta, siksi Aurejärvi räksyttää, saadakseen vähän takaisin.
Kovaa peliä on pakollista luettavaa oikeustieteiden opiskelijoille sekä jokaiselle, jota takuuvarma sivistyminen eli masentuminen faktan äärellä ei vieroksuta. Aurejärvestä henkilönä on aina puhuttu, mutta hänen paljastuksistaan vaiettu. Niin on käynyt tämänkin kirjan kohdalla, siksi eläkeläistä lämmittäisi jos lukisit sen. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka jatkaa vaikenijana eloaan, Aurejärvelle on varattu parempaa.