Pahuuden äänien kiistattomasti suurin vahvuus on siinä kuinka lyyrinen ja musiikillinen puoli täydentävät erinomaisesti toisiaan ja siten luovat levylle parhaimmillaan erittäin vahvan tunnelman. Ryömivillä temmoilla etenevät kappaleet yhdistettynä huuruisiin näkyihin kosmisesta kaiken rappeuttavasta voimasta, onnistuvat herättämään kuuntelijassa klaustrofobisia tuntemuksia perustavanlaatuisesta epätoivosta sekä loihtivat esiin dystooppisia mielikuvia epäelämästä maailmankaikkeuden lopussa.
Levyn loppupuolelle mentäessä biisipari Kuoleman planeetta sekä Riudut ja kuolet alkavat kuulostamaan limbossa kieppuvasta kuuntelijasta jo suorastaan houkuttelevan katarttisilta tarjotessaan jonkinlaista lopullista ratkaisua kaikelle kärsimykselle ja jurnuttamiselle. Koko levyn päättävän Uuden aamun sarastuksen mahtipontisen aurinkotuulessa kylpevän julistamisen yhteydessä sivustaseuraajassa kuitenkin herää epäilys siitä että tullaanko samat virheet kuitenkin vain toistamaan uudestaan ja uudestaan. Levyn kääntäessään kuuntelija voi taas todistaa ihmisraasujen raahaavan mustaa basalttia uusien monumenttien peruskiviksi.
Seremonia on omimillaan tunnelmallisten polveilevien kappaleiden äärellä. Esimerkiksi kappaleet kuten Pahuuden äänet sekä aiemmin mainitut Kuoleman planeetta ja Uusi Aamu sarastaa osoittavat erinomaisesti bändin kykyä säveltää monipuolisia ja dynaamisia biisejä. Pahuuden äänien heikoimmat hetket löytyvät suoremmista nopeista rokkivedoista, joista ei oikein löydy sitä voimaa, tiukkuutta tai omaperäisyyttä, joka sinne kuuluisi. Kivinä kärryssään Seremonia myös raahaa koko levyä vaivaavia hengettömiä rumpusoundeja, jotka saavat rumpalin kuulostamaan siltä kuin tämä soittaisi eri huoneessa kuin muu bändi. Huomioitavaa kuitenkin on että rumpusoundien ongelmallisuus häiritsee eniten nopeammissa kappaleissa, joissa ne tuppaavat helpommin puuroutumaan.
Pahuuden äänillä Seremonia rikkoo nerokkaasti joko tietoisesti tai tiedostamatta perinteistä biisijärjestyskaavaa, jossa levyn parhaat kappaleet ladotaan levyn alkupäähän koukuttamaan kuuntelijan mielenkiinto heti lähtölaukauksella. En väitä että levyn alkupään kappaleet olisivat yksiselitteisesti huonoja, mutta mielestäni ne jäävät kuitenkin auttamattomasti viimeisimpien biisien varjoon. Levy ikään kuin palkitsee kärsivällisen kuuntelijan ja samalla myös houkuttelee pyöräyttämään levyn heti perään uudestaan.
Seremonian Pahuuden äänet on monipuolinen ja tunnelmallinen levy, joka kärsii harmillisesti ajoittaisesta epätasaisuudesta. Parhaimmillaan bändi yltää ilmaisussaan loistokkaisiin sfääreihin ja heikoimmillaan keskinkertaiseen voimattomaan jytäämiseen. Levyltä löytyvät hyvät hetket saavat kuitenkin allekirjoittaneen pitämään levystä jokaisella pyöräytyksellä enemmän ja enemmän.