Elokuvataiteen tusinatuote

New Yorkin Coney Island, 1950-luku, gangsterit, näytelmäkirjailija ja entinen näyttelijätär – kenenpä muunkaan kuin Woody Allenin käsialaa. Tuo juutalaisuutta, miesten älyllistä ylemmyyttä ja eksistentialistista tuskaa kaikkiin elokuviinsa kylvävä elokuvatehtailija, joka kuvaa lähes kaikki naiset joko älyllisesti vajavaisina, tunteellisina hörhöinä tai luonteeltaan heikkoina ihmiseläiminä on rohjennut yhdistää *NCYNC-pojan Justin Timberlaken ja muun muassa Titanicissa (1997) ja Lukijassa (2008) näytelleen Kate Winsletin rakastavaisiksi. Huipentaakseen banaalin tarinansa Allen on kirjoittanut Winsletin hahmon ajautuvan petolliselle polulle ja polttavan viimeisetkin ylpeytensä hivenet. Tämän elokuvamaailman tehopakkauksen teoksissa on kyllä monia mieltä virkistäviä taiteellisia viittauksia ja toisinaan kiinnostavaa pohdintaa ihmisyydestä mutta joskus tilan antaminen nuoremmille tekijöille on kuitenkin kannattavampaa kuin yhä uuden tarinan rustaaminen.

Tällä kertaa tarina sijoittuu huvipuiston hälinään. Kalaravintolaan tarjoilijaksi ajautunut ailahtelevainen entinen näyttelijätär Ginny (Kate Winslet) on naimisissa karusellin pyörittäjän Humptyn (Jim Belushi) kanssa. Humptyn tytär Carolina (Juno Temple) on nainut gangsterin ilman isänsä lupaa mutta nyt eronnut tästä ja hakee suojaa isänsä luota. Tarinan kertoja Mickey (Justin Timberlake) on puolestaan komea, nuori hengenpelastaja, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Mickey tuudittaa ensin Ginnyn ailahtelevaa mieltä mutta ajautuu lirkuttelemaan myös Carolinalle. Tarinan juoni pysyy kyllä melko kiinnostavana mutta Winsletin karisma, uhkea olemus ja lyömätön taidokkuus kuvata niinkin pikkusieluisen kuin Ginnyn elämää on todellinen syy, miksi istuin lopputeksteihin asti. Vähän vain vilkuilin kelloa. En kuitenkaan koskaan silloin, kun Winslet oli kuvassa. Mutta että Timberlake – oliko aivan pakko valita hänet?

Varsinaisesti mitään uutta tai ennennäkemätöntä tämä ihmeiden pyörä ei maailmaan pyöräytä mutta Wonder Wheel sopii hyvin raskaamman elokuvan jälkimainingeiksi. Jos ensimmäinen elokuva on liiankin todellinen ja järisyttävä niin tämä elokuva kyllä viilentää ja tasoittaa tunteet. Jos tekee elokuvan vuodessa kymmenien vuosien ajan, ei kai jokaiselta niistä voi odottaa jotakin uutta ja merkittävää? Lenkkimakkaraa tämä rinkula on.