Elokuva, joka ei yritä mitään

2010-luvulla on ilmeisen trendikästä löytää kauneus ja onni elämän pienistä yksityiskohdista. Pysähtyminen, vähemmän tekeminen, meditointi ovat suosittuja tavoitteita, joilla myös tehdään valtavasti rahaa. Siksi trailerin perusteella epäilin Jim Jarmuschin uusinta elokuvaa Patersonia aiempia ohjaajan elokuvia heikommaksi teokseksi. Luin arvioista Patersonin kuvaavan arjen kauneutta ja pelkäsin Jarmuschin sortuneen yhtäkkiä miellyttämään valtayleisöä. Onneksi epäilyni oli aiheeton.
Paterson ei nimittäin pyri olemaan kaunis, viisas tai nokkela. Mielestäni se ei oikeastaan pyri olemaan mitään. En pitänyt siitä siksi, että se olisi tuore tai hauska. Elokuva nousi yhdeksi suosikeistani siksi, että se koskettaa minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. En usko olevani ainoa jolle niin käy mutta en pysty selittämään, mikä elokuvassa toimii kullekin.

Paterson kuvaa viikon Paterson nimisen herran elämässä Paterson nimisessä kaupungissa. Herra Paterson (Girls -sarjasta tuttu Adam Driver) on tyyni ja pohdiskeleva, iättömän oloinen hahmo, joka elää rakkaudentäyteisessä parisuhteessa boheemiin naiseen. Elokuva etenee yhtä tyynesti kuin herra Paterson itse ja katsojaa voi hämmentää, kuinka niin rauhallinen elokuva saattaa silti pysyä alusta loppuminuutteihin niin kiinnostavana.
Jarmuschin aikaisemmissa elokuvissa voi nähdä sosiologista, yhteiskunnallista ja sosiaalisten suhteiden pohdiskelua, ja monet elokuvien kohtauksista voisivat hyvin olla Jarmuschin teoreettisia analyyseja inhimillisten suhteiden dynamiikasta. Paterson keskittyy poikkeuksellisesti yhden ihmisen elämään mutta onnistuu silti pysyttelemään yllättävän neutraalina ja objektiivisena kuvauksena.

Jarmusch ei pyri piilottamaan elokuvaansa korulauseita eikä oivaltamiaan syviä filosofisia pohdiskeluja. Patersonin runot eivät ole suoranaisia taiteen suurteoksia – niiden kauneus jää katsojan arvioitavaksi. Elokuvassa on paljon sanatonta informaatiota, jonka katsoja saa itse halutessaan huomata. Elokuva on myös ensikatsomalta niin salaperäinen, että sen voi katsoa useamman kerran ja yhä löytää siitä jotakin uutta ja henkilökohtaista. Ympäristö, jossa elokuva on kuvattu, ei ole erityisen kaunis tai ruma, ja elokuvan musiikki sointuu kaupungin tavanomaisuuteen.
Paterson ei näytä hehkuttavan arkisen bussikuskin työn hohdokkuutta eikä se sano mitään, mitä katsoja ei jo tietäisi. Elokuvan harmonisuus kuitenkin vakuuttaa. Jos elokuvan haluaa nähdä elokuvahistorian merkkiteoksena, niin se on sellainen. Jos taas katsoja etsii jotakin ennen näkemätöntä ja itseään viisaampaa, se saattaa näyttäytyä jopa tylsänä. Jarmuschin uutuuden kannattaa antaa tulla oman suojakilven läpi ja puhutella.