Tänä keväänä suomalainen kirjallisuusväki on keskustellut ohjaaja ja kirjailija Saara Turusen uudesta romaanista Sivuhenkilö (2018). Teoksessa kovasti Turusta muistuttava kertoja purkaa häpeilemättömästi sitä kiukkua ja toisaalta lamaantumista, jonka huono kritiikki Helsingin Sanomissa aiheuttaa. Turusen edellisen teoksen lehteen arvostellut Antti Majander nöyryytti itseään kirjoittamalla vastineen romaanin väitteille, mutta jätti kritiikin kirjoittamisen kirjallisuuden oikealle ammattilaiselle Mervi Kantokorvelle.
Sivuhenkilön kertoja on Helsingin kalleimmalla alueella asuva taiteilijanainen. Hänellä on etäiset mutta asialliset välit vanhempiinsa, siskoihinsa läheiset ja mutkattomat. Hänellä on paljon ystäviä, suuri osa taidealalla, osa kuuluisiakin. Yhdenkään henkilön nimeä teoksessa ei mainita. On kevät, taiteilijan kirja on juuri ilmestynyt ja hän odottaa, millaisen vastaanoton se saa.
Arvio ilmestyy eikä se ole hyvä. Kertoja ei ymmärrä, miksi hänen teostaan luetaan nuoren naisen kasvukertomuksena ja etsitään viittauksia kirjoittajan todelliseen elämään, vaikka hän on kirjoittanut taideteoksen. Kertoja tuomitsee arvostelijan lähestymistavan: ”Kirjan kieltä tai tyyliä ei kuvailla. Yhtäkään kirjallista viitettä ei ole löytynyt. Miksei kirjaani verrattu mihinkään aiemmin kirjoitettuun?”
Surkea arvio masentaa kertojan. Kehut, joita hän saa, tuntuvat merkityksettömiltä. Kaikki muut, jotka kirjoittavat kirjasta, tuntuvat kirjoittavan tuon yhden arvion lävitse. Pyytelevän anteeksi sitä, että pitävät niin vääränlaisesta kirjasta. Kertoja etsii netistä harmaatukkaisen mieskriitikon kuvan, tuijottaa sitä ja päättää, ettei koskaan anna tälle anteeksi.
Kevät, kesä ja syksy menevät kertojalta masennuksen ja ulkopuolisuuden tunteen vallassa. Hän tuntee epäonnistuneensa taiteilijana, naisena ja ihmisenä. Ihmiset hänen ympärillään saavat lapsia, laittavat kotejaan, menestyvät, elävät. Kertoja käy erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa kirjastaan, hakeutuu markkinoimaan sitä, vaikka epäonnistumisen tunne on raskas. Tilaisuuksissa hän vastaa kuuliaisesti typeriinkin kysymyksiin kirjan omaelämäkerrallisuudesta, vaikka haluaisi puhua sen suurista teemoista. Tuttavatkin kyselevät vain myyntilukuja.
Vuoden lopussa tulevat kirjamessut. Kriitikko soittaa ja sanoo, että kertojan romaani on voittanut kirjallisuuspalkinnon. Yhtäkkiä kaikki ovat teoksesta kiinnostuneita. Esiintymisistä tarjotaan palkkioita, neuvotellaan käännösoikeuksista ulkomaille, haastattelupyyntöjä ja etenkin onnitteluviestejä tulvii kertojalle. Isän ja äidin silmissäkin kertoja on palkinnon myötä jotenkin lunastanut oikeutensa olla taiteilija.
Kertoja tuntee olevansa kaikesta sivussa. Miksi ette kiinnostuneet kirjastani puoli vuotta sitten, kun se oli juuri ilmestynyt, tämä ihmettelee. Julkisuuden kertoja kokee omaa ja teoksensa arvoa alentavana, kirjallisena prostituutiona ja itsensä häpäisemisenä.
Sivuhenkilön kertoja yrittää jossakin vaiheessa kirjoittaa rehellisesti, koska sitä häneltä toivotaan. Syntyy proosaa siitä, mitä hän ajattelee juuri nyt, esimerkiksi: ”Viimeksi kun kävin terveysasemalla, liukastuin puliukon oksennukseen ja minulle sanottiin, etten ollut sairas.” Muutamat satiiriset jaksot rikkovat kerrontaa.
Turunen rakentaa teoksensa monista aineksista. Siinä on esseististä pohdintaa taiteilijuudesta sekä kritiikki-instituution oikeutuksesta ja tarpeellisuudesta, tavanomaisia feministisiä kliseitä sekä äärettömän myrkyllistä miesvihaa, jota tosin pehmennetään karnevalistisella satiirilla. Kieli on tietoisen yksinkertaista palikkaproosaa, jotta junttikin ymmärtäisi.
Sivuhenkilö luetaan autofiktion lajiin. En ole varma, onko se mielekästä, sillä Turunen tekee vähintäänkin kohtuullisen työn myös häivyttääkseen yhteyksiä todellisuuteen. Hänen metodinsa on pohjimmiltaan yksinkertainen: mielen pohjamudista siivilöity kuona kelpaa materiaaliksi, muu jätetään kertomatta. Ratkaisua ei voi väittää täysin toimimattomaksi.
Toisaalta tiedot teoksen kirjoittajasta ja jopa kirjan kanteen painettu teksti ”Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2015 voittajalta” väistämättä vaikeuttavat traagisen taiteilijaromaanin uskottavuutta. Asiaa eivät helpota myöskään maininnat useista kirjoitustyöhön saaduista apurahoista teoksen ensimmäisillä sisäsivuilla.
Yksi ongelma on myös suomalainen lukuperinne. Tommi Uschanov on kirjoittanut teoksessaan Miksi Suomi on Suomi (2012) suomalaisten suhtautuvan kirjallisuuden totuusarvoon erityisen vakavasti koko maailman mittakaavassa. On kohtalaisen yleinen ajatus, että fiktiivisessä kirjallisuudessakin valehtelu on tuomittavaa. Jos joku asia ei ole totta, sitä ei saa kirjaan kirjoittaa.
Suomenruotsalaisenkin kirjallisuuden kohdalla rehellisempänä pidetty tunnustaja Christer Kihlman nauttii suurempaa arvostusta kuin ”totuutta realistisemmaksi muokkaava” Henrik Tikkanen. Turusen lähestymistapa on sellainen, jota suuri yleisö Suomessa ei historiallisistakaan syistä osaa lukea ja tulkita kovin hyvin.
Sivuhenkilössä sukupuoleen liittyvät ajatuskulut tuodaan esille niin, että hetkittäin saattaa ajatella koko teoksen olevan parodia synkän feministisen uhriutumiskultin ylipapittaresta. Tähän tyyliin: nainen ei saa olla taiteilija, nainen ei saa olla yksin, naisen on tultava äidiksi, kirjallisuuden kaanoniin kuuluu vain miesten kirjoittamia teoksia, nainen on aina olemassa vain miesten kautta ja aina miehisen katseen alainen.
Miehet ovat teoksessa olemassa pelkkinä teknisiä töitä suorittavina eläiminä ja naisten tekemää taidetta väheksyvinä sotahistorian lukijoina. Kun muistetaan, että kertoja on isän ostamassa kalliissa asunnossa asuva, isän rahoilla elävä akateemisesti koulutettu naistaiteilija, joka elää maailman tasa-arvoisimmassa ja naisille turvallisimmassa maassa ja joka palkitaan kirjallisuuspalkinnolla, asetelma alkaa näyttää päivänselvältä. Parodia jää silti turhan kesyksi.
Jos Sivuhenkilöä vertaa vaikkapa viime vuonna julkaistuihin muiden varhaiskeski-ikäisten naisten kirjoittamiin autofiktiivisenä pidettyihin romaaneihin, Laura Gustafssonin Pohjaan (2017) ja Essi Kummun romaaniin Hyvästi pojat (2017), se on näistä kielellisesti heikkotasoisin ja taiteellisesti epäonnistunein. Toisaalta sen huumorin kieroudessa on outoa viehätysvoimaa.
Turusen teos tulee saamaan eniten huomiota, sillä hän tajusi haukkua kriitikot ja koko kritiikki-instituution. Kyllä kirjasta silloin kirjoitetaan.