Teatterivekkuli Jouko Turkka muistutti aikoinaan siitä, ettei ihmisellä ole kuin kaksi päämäärää: naida itseään parempaa ja viedä toisilta rahat. Pekka Tarkka tajuaa muistelmissaan nämä perusasiat jo kolmen vuoden ikäisenä. Isän kerrottua hänelle, että pikkuveli on juuri kuollut keuhkokuumeeseen, Pekka ilmoittaa saavansa nyt kokonaan sen suklaan, joka olisi muuten pitänyt jakaa nuoremman veljen kanssa. Hautajaiskirkossa hän katselee lastentarhan tyttökuoroa:
”Ajattelen, että tuo toinen takarivissä vasemmalta on mukavan näköinen, olisi hauska päästä hänen päälleen makaamaan.”
Samat tapahtumat puhkaisevat omatunnon, jonka myötä pieni Pekka oppii myös ulkokultaisuuden taidon. Elämä opitaan jo nuorena, loppuelämä on viettien tukahduttamista yhteisön paineessa.
Filosofian tohtori, kriitikko, entinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen päällikkö ja kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka on kirjoittanut muistelmansa. Teoksen nimi on Onnen Pekka, kirja kattaa vuodet 1934–1989. Aikaan mahtuu paljon elettyä elämää ja työtä niin yliopistolla kuin Helsingin Sanomissakin, mutta Tarkan suurimmat kirjahankkeet, Pentti Saarikosken ja Joel Lehtosen elämäkerrat, jäävät ulkopuolelle.
Kirjoitustyönsä lähtökohdiksi Tarkka mainitsee samat kuin muidenkin elämäkertoja tehdessä: teksti perustuu dokumentoituihin lähteisiin, tässä tapauksessa ennen muuta kirjeisiin ja lehtileikkeisiin. Tarkka jopa mainitsee pyrkineensä arkistojen äärellä suhtautumaan välillä itseensä kuin toiseen ihmiseen. Toisaalta omaelämäkerta on erilainen laji.
”Kokonaisuutta muovaa ennen muuta fiktiivinen kuva sisäisestä yksityisyydestä, siitä mitä tekijä toivoo ja uskoo olleensa”, Tarkka kirjoittaa.
Tarkka pitää sen minkä esipuheessa lupaa. Teos on täynnä viittauksia vanhoihin kirjeisiin ja lehtijuttuihin, niin Tarkan omiin kuin muidenkin. Lapsuus kuluu Tampereen Pispalassa, josta Tarkka muuttaa Helsinkiin. Ensimmäisen toimittajanpaikan Tarkka saa Ilta-Sanomista rikosreportterina. Jo hyvin nuorena hän kuitenkin siirtyy Helsingin Sanomiin kriitikoksi. Pääkriitikko Toini Havu palkkaa hänet ”juoksupojakseen”.
Menossa on 1950-luvun kirjallinen taistelu modernistien ja vanhoillisten välillä. Havu on vanhoillisia, joiden mestareita ovat Väinö Linna ja Veikko Huovinen. Tarkka kallistuu enemmän modernistien leiriin, jossa tärkeimpiä kirjailijoita ovat Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Antti Hyry ja Veijo Meri. Havun vanhoillisuus on sen verran syvää, että hän ei hyväksy edes Väinö Linnaa. Tarkka turhautuu heikkoihin mahdollisuuksiin kehittää kulttuuriosastoa omalla osaamisellaan ja jättää Helsingin Sanomat. Seuraava työpaikka on sanomalehti Uusi Suomi.
Suomalaisia kirjasotia Tarkka on seurannut aitiopaikalta. Hänen kriitikkoaikanaan käytiin ainakin kolme suurempaa julkista debattia kirjallisuuden rajoista, kahdesta Hannu Salaman teoksesta sekä Paavo Rintalan Sissiluutnantista (1963).
Tarkka julkaisi sekä Sissiluutnantin että Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijän (1972) jälkeen tapahtumia käsittelevät kirjat. Rintalan tapauksessa ongelma oli teoksessa esiintyvien lottien sukupuolimoraali, joka sai 38 suomalaista kenraalia paheksumaan julkisesti kirjailija Rintalaa ja hänen kustantajaansa Otavaa. Salama taas pillastutti suomalaiset kommunistit kuvaamalla heitä ihmisinä. Tarkka ei arvosta Sissiluutnanttia taideteoksena, mutta osallistuu kulttuuriväen kenraaleille vastineeksi laatimaan adressiin, joka puolustaa ilmaisunvapautta.
Salaman teoksesta käytyyn polemiikkiin Tarkka ottaa aktiivisesti osaa. Hän kirjoittaa kiittävän arvion Helsingin Sanomiin ja myöhemmin vastineen uusstalinistien Rauno Setälän ja Anssi Sinnemäen hyökkäyksille Salaman teosta ja ylipäätään taiteen vapautta vastaan. Tarkan ja stalinistien taistelu saa paljon huomiota, järjestetään jopa Tarkan ja Setälän välinen väittely Turussa kuudensadan kuulijan edessä.
”Oli täysi syy puolustaa kirjailijan oikeutta kirjoittaa vapaasti ilman ideologisia periaatteita, kuvata ihmisiä vailla jonkin poliittisen etujoukon asettamia ehtoja. (-) Väittely jatkui vielä yöbussissa kotimatkalla Helsinkiin. Setälä sovelsi teorioitaan kuvataiteisiin ja vaati, että taiteilijan on kuvattava ihmishahmoja, sillä abstrakti taide on rappiota ja petturuutta. Olihan se nähty Tsekkoslovakiassa, jossa nonfiguratiivisuus yleistyi juuri ennen vuoden 1968 salakavalien juonien paljastumista.”
Kiihkeimmän taistolaisajan on täytynyt olla todella raskasta jokaiselle liikkeen ulkopuoliselle kirjallisuudesta elantonsa hankkineelle. Tarkan kuvaukset ja anekdootit ajasta ovat järkyttävää luettavaa. Toisaalta taide myös kiinnosti ja lehdistössä kirjoitettiin paljon taiteesta.
Nykyisin tärkeimmistäkään teoksista ei kirjoiteta muutamaa arviota enempää ja tilaa annetaan melko niukasti. Tarkka ehtii teoksensa aikana kadehtia useita kertoja Ruotsin lehdistön eläväistä, korkeatasoista ja runsasta kulttuuridebattia, mutta nykyisin voi reilusti kadehtia jo menneisyyden Suomea, kirjallisuuskritiikin kulta-aikaa, kuten Tarkka asian ilmaisee.
Kriitikon työstä Tarkalla on nuorena omat epäilyksensä, kuten se, onko hänen välillä jyrkkä tyylinsä tärkeilevää itsekorostusta ja onko negatiivisten kritiikkien kirjoittamisessa ylipäätään mieltä? Vuosien mittaan Tarkka sentään päätyy pitämään epäilyjään turhina. Uskottavan ja luotettavan kirjallisuuskritiikin perusteena täytyy aina olla ”oma lukukokemus, on se sitten myönteinen tai kielteinen, ja sen rehellinen välittäminen lukijoille”. Valistunut yleisö oppii tuntemaan vakituisesti kirjoittavan kriitikon ja joko luottaa hänen arvostelukykyynsä tai torjuu hänet mielestään epäpätevänä.
Tarkka kehuu suomalaista taidearvosteluinstituutiota, jossa kriitikolla on mahdollisuus tehdä työnsä suhteellisen vapaasti. Kustantajat eivät häntä juuri koskaan arvostelleet eivätkä yrittäneet vaikuttaa hänen työhönsä. Toisin oli kirjailijoiden ja lukijoiden laita. Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkuksesta (1975) Tarkka kirjoittaa kielteisen arvostelun, johon reagoidaan voimakkaasti:
”Viisi kuukautta arvostelun jälkeen Sinkkonen tappoi itsensä. Ravintola Kosmoksen pöydissä ja laajemminkin taiteilijapiireissä minut leimattiin murhaajaksi. Tuntoni oli puhdas, mutta sosiaalinen paine raskas.”
Lopulta Sinkkosen naisystävä ottaa yhteyttä Tarkkaan ja kertoo, ettei arvostelulla ollut mitään tekemistä itsemurhan kanssa. Taakka putoaa harteilta. Tarkan arvosteltua kielteiseen sävyyn Hannu Salaman Finlandia-sarjaa, Salama lähettää kirjeen, jossa hän uhkaa väkivallalla, ”ellen muuten saa uraasi tuhotuksi”.
Tarkka vastaa Salamalle ja muistuttaa tämän aiemmista teoksista kirjoittamistaan ylistävistä kritiikeistä sekä siitä, ettei kritiikkiä kirjoittaessaan ajattele kenenkään uraa, ei kirjailijan eikä omaansa. Salamasta ei kuulu enää mitään. Kielteisten kritiikkien kehnolle maineelle Suomessa Tarkka pitää yhtenä tärkeänä syynä Aleksis Kiven kohtaloa, mikä kuulostaa uskottavalta osaselitykseltä. Kritiikki on kuitenkin Suomessa pääosin myönteisempää ja kiltimpää kuin Englannissa tai Saksassa.
Tarkka kertoo paljon hyviäkin muistoja kriitikonuransa varrelta. Erityisen miellyttävää on ollut uuden merkittävän kirjallisuuden löytäminen. Hän on saanut ilmoittaa Helsingin Sanomissa Joni Skiftesvikin, Olli Jalosen, Matti Pulkkisen ja Kjell Westön kaltaisten tekijöiden ilmestymisestä suomalaiseen kirjallisuuteen. Tämä on ollut ”onnellinen etuoikeus”. Merkittäviä arvosteluja ja Tarkan nostamia kirjailijoita on niin paljon, että loput lukijan täytyy etsiä muistelmateoksesta.
Tarkan muistelmat ovat ammattilaisen työtä: teos perustuu runsaaseen lähdemateriaaliin, jota Tarkka myös käyttää asianmukaisesti. Lukuvinkkejä saa valistunutkin lukija kymmeniä. Ajan kulku hahmottuu teoksessa pitkälti kirjojen julkaisuvuosien kautta. Vaikka perusteellisuus on yksi Tarkan vahvuuksista, nimiä on valitettavasti teoksessa ähkyksi asti. Lähdeluetteloa teoksessa ei ole, mikä voi olla hyvä ratkaisu, sillä jo pelkkä henkilöhakemisto käsittää toistatuhatta nimeä.
Lukijaa Tarkan nimien ja anekdoottien vyöryttäminen ei erityisesti palvele, mutta ratkaisu voi silti olla perusteltu: se on tasapuolinen ja rehellinen. Onnen Pekka on varsinainen suomalaisen kirjallisuusmaailman Kuka kukin on -teos 1950-luvulta 1980-luvun loppuun.
Kuten niin usein, paljon työurallaan aikaan saaneen miehen muistelmista puuttuu yksityiselämän kuvaus lähes kokonaan. Jopa lapsuuden kuvauksessa on jonkinlainen ulkopuolisen tarkkailijan ote. Paksun teoksen saattaisi huolimaton lukija kahlata loppuun ja huomata urakan päätteeksi, ettei päähän jäänyt yhdenkään Tarkan vaimon tai lapsen nimi.
Tarkkaa ei voi syyttää siitä, että hän jättäisi nämä asiat pois, sillä yksityiselämän piiriin kuuluvia asioita kuvataan, mutta kovin virallisen oloisesti ikään kuin velvollisuudentunnosta. Tapahtumissa mukana olleet ehkä osaavat lukea rivien välistä, mutta peruslukijaa ratkaisu ei palvele.
Persoonana Tarkka muuttuu selkeästi teoksen aikana. Lapsuuden ja nuoruuden sivullisesta, alemmuudentuntoisesta ja jopa kateellisesta Pekasta tulee näyttöjen kasvamisen myötä aktiivinen osallistuja ja oman arvonsa tunteva itsevarma kirjallisen elämän moniottelija. Tarkka on kriitikko, tutkija, yliopiston assistentti, kääntäjä, kirjallisuushistorioitsija ja teosten toimittaja, useimpia näistä samaan aikaan. Tarkan käsityksen mukaan kustantajat, kriitikot, kirjailijat ja kääntäjät ovat kaikki samaa porukkaa, kirja-alan ihmisiä.
Jos Tarkan teosta vertaa vuonna 2011 julkaistuun kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne Kinnusen muistelmateokseen Päätoiminen elämä, Tarkan teos on perusteellisempi ja kattavampi. Kinnusen teos taas on parempaa luettavaa, jossa työelämä ei varasta suhteettomasti huomiota muulta elämältä. Molempia voi kiittää siitä, etteivät he pelkää kirjoittaa negatiivisistakaan asioista suoraan ja nimet mainiten.
Tarkan muistelmat päättyvät vuoteen 1989, joten ehkä jatkoakin on luvassa. Teoksen ansiot ylittävät sen puutteet niin selkeästi, että aion tarttua myös mahdolliseen jatko-osaan.