Jokaista kansanedustajaa sekä rakastetaan että vihataan, ja eduskuntaa väitetään Suomen salaisimmaksi ja julkisimmaksi työpaikaksi. Syksyn kiinnostavimpia kirjoja on sosiologi ja kansanedustaja Anna Kontulan äskettäin julkaistu teos eduskunnasta. Hän on havainnoinut työpaikkaansa sosiologina asti, mutta on viimeiset kaksi vuotta tehnyt aktiivisesti tutkimusta. Ennen Kontulaa kukaan kansanedustaja ei ole lähtenyt havainnoimaan työyhteisöään tutkijan silmin.
Poliitikkojen muistelmat kertovat usein jotain eduskuntatyöstäkin, mutta suppeasti ja muistelijan vapaudella, vapaana tutkijan eettisistä säännöistä. Anna Kontulaa parempaa tekijää tälle pioneerityölle on hankala kuvitella. Kontula on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija, joka on julkaissut useita kirjoja ja vielä useampia artikkeleita. Hän on kirjoittanut muun muassa taistolaisuudesta, seksityöstä, siirtotyöläisten asemasta, uskonnosta ja yhteiskuntaluokista. Eduskunta vaikuttaa olevan ahkeralle ja aikaansaavalle kirjoittajalle työ ja aihe muiden joukossa.
Kyse on etnografisesta tutkimuksesta, jossa Kontula havainnoi ja tutkii yhteisöä, jonka osa hän on. Kontula on myös haastatellut kuuttatoista kollegaansa. Haastateltavia on jokaisesta eduskuntaryhmästä ja yhteensä yhdeksästä vaalipiiristä. Hyvään tutkimustapaan kuuluu tässä tapauksessa valitettavasti haastateltavien anonymiteetti, joten juoruja kirja ei sisällä.
Teoksen nimeä, Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä, syvällisemmin miettimättä voisi kuvitella, että ystävät ovat enimmäkseen puoluetovereita ja ideologisesti läheisiä edustajatovereita muista puolueista. Vihamiehiksi taas voisi ajatella kutsuttavan poliittisia ja ideologisia vastustajia, joiden kanssa yhteisiä tavoitteita on vaikea löytää.
Kontulan teos piirtää kuitenkin toisenlaisen kuvan eduskunnan ja laajemminkin valtakunnan politiikan henkilösuhteista. Kun työn ytimessä on konflikti, eli kamppailu vallasta, näkyvyydestä ja politiikan suunnasta, olisi liian kuluttavaa pitää sitä yllä jatkuvasti. Stressin määrä olisi yksinkertaisesti kestämätön. Konflikti on välttämätön kansanvallan toimivuuden kannalta, sillä siinä mielipiteitä testataan, ratkaisuehdotuksista keskustellaan ja kompromisseja haetaan, mutta taistelut täytyy valita. Yksittäisen kansanedustajan voimat eivät riitä jokaisesta pikkuasiasta vääntämiseen.
Kansanedustajat eivät ehkä ole keskenään ystäviä, mutta he ovat kohtalotovereita. Muut eivät Kontulan ja haastateltavien mukaan ymmärrä, millaista kansanedustajana oleminen oikeasti on. Yhteisiä kokemuksia on kaikilla ja yhtä pitkään eduskunnassa istuneilla niitä on erityisen paljon. Vertaistukea etsivä joutuu nopeasti turvautumaan muihinkin kuin oman puolueen väkeen, pienen puolueen edustajat erityisesti.
Vihamiehiksi saattavat osoittautua nimenomaan oman puolueen ja oman vaalipiirin samoista eduskuntapaikoista ja tehtävistä puolueen sisällä kilpailevat edustajat ja paikallispoliitikot. Edustaja saatetaan vaikkapa jättää kutsumatta kokouksiin tai muuten vaikeuttaa hänen työtään. Eräs Kontulan haastateltava tiivistääkin: ”Pahimmat vihamiehet on usein saman puolueen ja vaalipiirin edustajia.” Aivan eturivin poliitikoista voi esimerkkinä mainita Paavo Lipposen ja Erkki Tuomiojan Helsingin vaalipiiristä, vaikka he lopulta samaan hallitukseen mahtuivatkin.
Kun vääntö on käynnissä, ei ole ihme, että henkistä tukea haetaan muualtakin kuin oman ryhmän sisältä. Kontulan haastateltavat kertovat toisaalta myös lojaaleista puoluetovereista, jotka auttavat ja tukevat hädän hetkellä, laittaen omankin poliittisen uskottavuutensa ja uransa peliin. Kontulan haastateltavat kertovat melko yksimielisesti, että parhaat ystävyyssuhteet muodostuvat usein saman puolueen mutta eri vaalipiirin edustajien kesken.
Yksi monista konflikteja hillitsevistä mekanismeista on eduskunnan senioriteettiperiaate. Se tarkoittaa, että pidempään eduskunnassa olleet ajavat kokemattomien ohi asiassa kuin asiassa: istumajärjestyksessä suuressa salissa, valiokuntapaikkojen ja eduskuntaryhmän sisäisten tehtävien jaossa sekä puheenvuorojen saamisessa. Jos Kontulan viestiä hivenen kärjistää, voi sanoa, että pisimpään eduskunnassa vaikuttaneet kansanedustajat nappaavat paikat toimikunnassa, jossa matkustellaan paljon miellyttävissä maissa. Työtä toimikunnassa on vähän ja vapaata ohjelmaa paljon, useita kertoja vuodessa lennetään kaukomaille ykkösluokassa ja asutaan viiden tähden hotellissa. Mikäli hotellin ilmastointi ei toimi, neljä paikallista palvelijaa viilentää edustajaparkaa palmunlehviä huiskutellen.
Samaan aikaan uudet kansanedustajat teroittavat eduskunnan pimeässä ja homeisessa kellarikomerossa lyijykyniä tunnin viikossa ja yrittävät muistaa olevansa kuitenkin parlamentaarikkoja. Senioriteettiperiaatteella on tästä maalailusta huolimatta tärkeä tehtävä: se on luovuttamaton, vaikka edustaja joutuisi puolueessaan epäsuosioon tai jopa erotetuksi. Se on päivän politiikkaa ylempänä.
Useimpia kansanedustajia yhdistää pätkätyö ja poissaolo perheen luota. Viikot menevät Helsingissä, viikonloput kotipaikkakunnalla. Helsingissä lähipiiri ei ole estämässä hölmöilyjä. Eräs Kontulan haastateltava kuvaa tilannetta näin:
”Mä oon oikein listannu, miten eri tavoin ihmiset siihen stressiin reagoi: on alkoholi, masennus, salasuhde, burn out, motivaation katoaminen sekä vieraantuminen omasta perheestä tai arvopohjasta. Suosittelisin terapiaa aika monelle.”
Yksityisluontoisia hölmöilyjä kollegasta ei koskaan tuoda julkisuuteen, se kuuluu eduskunnan kulttuuriin. Kollegan asioista juoruaminen on tuomittavaa ja johtaa eduskunnan hierarkian pohjimmaiseksi. Kyse on eduskunnan arvovallasta ja demokratian toimivuudesta. Kontulan kirjan perusteella tämän hiljaisuuden kulttuurin murtuminen tarkoittaisi, ettei meillä olisi enää mitään muita kuin sensaatiouutisia. Jatkuvat skandaalit voisivat rampauttaa päätöksentekojärjestelmämme. Kuten Kontula kirjoittaa:
”Lähes kuka tahansa poliitikko voi kaivaa kenestä tahansa kollegastaan esiin sellaista, joka huonossa valossa esitettynä saattaisi vaarantaa tämän poliittisen uran – sairauksia, salarakkaita, toilailuja, perversioita, rahasotkuja, epäonnistumisia ja niin edelleen.”
Välillä Kontulan kirjaa lukiessa käy sääliksi kansanedustajia. Kuka idiootti tuonne vapaaehtoisesti haluaa? Kansanedustajaksi valittu menettää yksityisyytensä, joutuu eroon perheestään, hänen vaikutusmahdollisuutensa ovat varsinkin aluksi pienet eikä ammattipoliitikkojen maine ole kummoinen. Poliitikot ovat epäluotettavimpina pidettyjen ja vähiten kunnioitettujen ammattikuntien joukossa. Työsuhde kestää neljä vuotta eikä jatko ole pelkästään itsestä kiinni. Erinomaistakin työtä tehnyt edustaja voi pudota seuraavissa vaaleissa.
Ainakin yksi syy tulee hakematta mieleen. Kun tulee valituksi eduskuntaan, se tarkoittaa kansanedustajan palkkioineen, kulukorvauksineen ja muine etuineen pienimmilläänkin noin 400 000 euron pottia neljän vuoden aikana. Enemmän, jos tulee valituksi ministeriksi, valiokunnan puheenjohtajaksi, puhemiehistöön tai eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi. Lisäksi tulevat mahdolliset palkkiot hallintoneuvostoista, poliittisista säätiöistä ja vastaavista.
Kansanedustajan status on korkea huolimatta siitä, luottavatko ihmiset yleisesti poliitikkoihin. Periaatteessa ihminen voi siirtyä yhdessä yöstä tavallisuudesta eliittiin kansanedustajuuden myötä, olkoonkin että jonkun siilinjärveläisen tai viitasaarelaisen jyrkikataisen tai teuvohakkaraisen kutsuminen eliitiksi tuntuu surkuhupaisalta.
Iltapäivälehdissä on jo käsitelty Kontulan kirjan raflaavimmat eli viinaan ja seksiin viittaavat kohdat. Kirjan sisällöstä ne ovat minimaalinen osa. Eduskunta on Kontulan kirjan perusteella masentavan tavallinen työpaikka hyvässä ja pahassa. Kun katsoo pintajulkisuuden ja eduskunnan arvovallan taakse, työpaikan hyvät ja huonot puolet voisi yhdistää useimpiin työyhteisöihin ja ammattiryhmiin. Kertooko se edustuksellisen demokratian toimivuudesta vai rappiosta? Irwin Goodman lauloi aikoinaan: ”yhtä juntti päättäjä täällä on kuin kansa”. Se pitää edelleen paikkansa.
Eduskunta – Ystäviä ja vihamiehiä on erittäin tärkeä kirja jo pelkästään aiheensa ja lähestymistapansa ansiosta. Kontulan autoetnografisessa otteessa on vaaransa, kuten tietynlainen sokeus ilmiöille, joiden osana itse elää ja toimii, mutta hän tuntuu tiedostaneen sen hyvin. Lisäksi 16 kansanedustajan tunnin tai parin haastattelu tuntuu aineistona melko vähäiseltä ja toisaalta, kuten Kontula itsekin huomauttaa, poliitikko on puhumisen ammattilainen ja saattaa antaa siloitellun kuvan todellisuudesta. Muuttaisiko laajempi otos kuitenkaan lopputulosta?
Kirja on sen verran lyhyt, että lukiessa miettii väkisinkin, aikooko Kontula jatkaa aiheen parissa. Olisin kiinnostunut jatko-osasta. Eduskunnan käytännöissä, joita suuri yleisö ei näe, olisi muutenkin tutkijoille työsarkaa.