Dracula puree tylsin hampain
Elokuva, jonka juonikaaren pystyy onnistuneesti arvaamaan jo pelkän trailerin katsomisen jälkeen, ei yleensä lupaa taiteellisia läpimurtoja tai mitään muutakaan mieltä mullistavaa. Näin kävi myös Gary Shoren debyyttiohjauksen, Dracula Untoldin suhteen (2014).
Valkokankaiden rakastamasta hirviöhahmo Draculasta on vuosien mittaan ehditty tekemään luvattoman monta filmatisointia, milloin romanialaisen Bela Lugosin, milloin Christopher Leen tähdittämänä. Yleisesti ihmisten mieliin tuntuu iskostuneen ajatus Gary Oldmanista Draculana vuonna 1992 ilmestyneessä Francis Ford Coppolan ohjaamassa Bram Stokerin Draculassa. Aiemmista Dracula-pätkistä poiketen Shoren filmi keskittyy avaamaan katsojille nimensä mukaisesti vampyyripaholaisen pimentoon jäänyttä, aiemmin kertomatonta tarinaa.
Elokuva käynnistyy Draculan pojan avatessa isänsä, tuttavallisemmin Vlad Seivästäjän menneisyyden kuvioita. Siinä missä useimmat Dracula-elokuvat noudattavat tarkoin Bram Stokerin kauhukertomuksen juonta, on tässä elokuvassa Draculan hahmo pohjattu historialliseen Valakian ruhtinaaseen Vlad Seivästäjään ja Stockerin romaani jätetty syrjään.
Tarina etenee Vladin nuoruuden veriteoista hetkiin, jolloin hän joutuu ruhtinaskuntansa vuoksi uhrautumaan paholaiselle. Vlad hakeutuu luolassa elävän päävampyyrin tykö ja juo tämän tarjoamaa verta. Tätä seuraa kolmen vuorokauden ajanjakso, jonka päättyessä Vladin kohtalo sinetöityy kuolevaiseksi tai ikuisuuden Draculaksi.
Draculan pääroolissa nähdään walesilainen Luke Evans, joka on aiemmin näytellyt muun muassa Hobitissa, Robin Hoodissa sekä uusimmassa Fast & Furiousissa. Muissa rooleissa nähdään esimerkiksi Sarah Gadon sekä Dominic Cooper. Evans tarjoaa Draculalle kauniin ulkokuoren lisäksi ihan kiitettävän roolisuorituksen, mutta se itsessään ei valitettavasti riitä tekemään elokuvasta yhtään merkittävämpää. Visuaalisesti kaunista katseltavaa tuovat kuvausympäristön vuoristot sekä varmasti hyvin paljon kukkaronnyörejä löysyttäneet lavasteet ja puvustus. Ilman suurta elokuvateatterin screeniä nämä eväät yksinään eivät kuitenkaan olisi kannustaneet seuraamaan elokuvaa loppuun saakka.
Tarina on pitkälti ennalta-arvattava ja liiankin kliseinen sisältäen useita nykyajan fantasiaseikkailuihin iskostuneita elementtejä. Löytyy kiilloitettu ja traaginen rakkaustarina sekä verenhimoisia vampyyrejä kärsimässä auringonvalosta. Läpi elokuvan tuntui, että tämä on jo kerran jos toisenkin nähty. Jokaisen seikkailufantasian tavoin sotimiskohtaukset muistuttivat huomattavan paljon Taru Sormusten Herrasta-elokuvan taistelutantereita. Huvittuneisuutta herättivät myös todennäköisesti dramaattisiksi kaavaillut kohtaukset, joissa tuhatpäinen lepakkoparvi hyökki vastustajien kimppuun.
Puuduttavaa oli myös se, kuinka Draculan hahmolta oli riistetty kaikki draculamainen julmuus, sillä tämä esitettiin veritekojenkin jälkeen sympaattisena ja oikeudenmukaisena. Elokuvan katsoi mukisematta, mutta suurta jälkeä siitä ei jäänyt. Todennäköisesti filmi uppoaa paremmin katsojaan, johon viime vuosien vampyyri- ja ihmissusiteemaiset elokuvat iskevät.
Tämä Dracula-tarina olisi hyvin voitu jättää kertomatta, sillä se ei puraissut erityisen lujaa.
Dracula Untold ensi-ilta 17. lokakuuta.