Esad Landzo halusi pyytää uhreiltaan anteeksi kasvotusten rikospaikallaan. Itsekkyyden multihuipentuma – purkaa nyt omaa pahaa oloaan muihin. Pitää nyt hallussaan rajatonta valtaa toisen elämän yli. Juopua nyt omasta erinomaisuudesta suhteessa muihin ihmisiin. Pyrkiä täydellisyyteen omalla ja muiden kustannuksella, jotta saisi kokea edes hieman hyväksyntää ja rakkautta parantamaan kipeää kohtaa sisimmässä. Tyhjää ja rajattoman mustaa kohtaa. Siihen ei edes puhdas raivo tai väkivalta auta.
Kuulostaa hieman tutulta, eikö vain? Tavalliselle tallaajalle ehkä etäisesti, mutta kuitenkin. Eräälle henkilölle kuvailemani tilanne on hyvin tuttu. Hänen nimensä on Esad Landžo ja hänet värvättiin 19-vuotiaana vanginvartijaksi vankileirille Bosniaan vuonna 1992. Siellä hän kidutti vankeja, tappoi heitä ja teki kaikkensa saadakseen tuntea olevansa arvokas. Mitä enemmän hän noudatti päällystön epäinhimillisiä käskyjä, sitä hyväksytymmäksi hän itsensä tunsi. Eihän siitä kuitenkaan voinut jäädä kiinni, he sanoivat. Lopulta, vuonna 1995, sota loppui ja hänet tuomittiin lukemattomien muiden mukana sotarikoksistaan. Landžo sai 15 vuotta ja viimeiset vuodet tuomiostaan hän istui suomalaisessa vankilassa. Hänen mielessään kyti yksi kysymys: miten voin koskaan sovittaa tekoni?
Tanskalaisohjaaja Lars Feldballe-Petersen huomasi Landžon katumuksen ja motivaation sovittaa tekonsa, ja pyysi häntä dokumenttinsa päähenkilöksi, matkalle etsimään anteeksiantoa. Näin syntyi dokumenttiprojekti Anteeksiantamaton, jonka valtakunnallinen ensi-ilta oli 5.2.2018 Ylellä. Dokumentissa nähdään koruttomasti, kuinka Landžo sopeutuu elämään vankilan jälkeen ja alkaa tapaamaan uhrien omaisia viimeisenä keinonaan löytää rauha menneisyytensä kanssa. Reaktiot ovat vaihtelevia, mutta yksi tunne pysyy muuttumattomana. Nimittäin viha.
Jos väkivaltaisten tekojen kohteet ja heidän omaisensa tuntevat paljon vihaa asioista, joita ovat ilman omaa valintaansa käyneet läpi, niin mitähän tekojen tekijä on kokenut väkivaltaa tehdessään? Vihaa tietenkin. Dokumentissa päähenkilö toteaakin, että väkivalta oli helppo tapa purkaa omaa vihaansa, joka oli syntynyt, kun hän ei ollut päässyt haluamaansa kouluun perheen taloudellisten vaikeuksien vuoksi.
Elämänsä tähän asti turvallisesti eläneen ihmisen, kuten minun, on vaikea samaistua sodan kauhut kokeneiden ihmisten kärsimykseen. Tänä päivänä sotaa käydään, tai vähintään uhataan käydä, tiheään ja tieto siitä saadaan reaaliajassa. Siihen turtuu ja sitä pidetään melkeinpä normaalina: ainahan näistä on kohistu. Tietotulvalta on helppo välttyä sulkemalla televisio, heittämällä lehdet pois ja keittämällä jokailtainen puuro. On helppoa olla sen suuremmin välittämättä, kun turvallisuusuhka ei kosketa omaa jokapäiväistä elämää.
Välittäminen ja rakastaminen tekevät sotarikosten kaltaisten tekojen sietämisestä paljon raskaampaa. Oikeastaan edellä mainittujen asioiden täydellinen puute tehdyissä teoissa on raskasta. Se on sinun rakas miehesi, lapsesi tai muu sukulaisesi, joka kokee ne epäinhimilliset asiat. Pelkkä ajatuskin turhauttaa, ristiriita on valtava. Ei siis mielestäni ole mitenkään erikoista, että dokumentissa kohteiden omaisten reaktiot Landžon anteeksipyyntöihin olivat tyrmistyneitä. Ei tarvitse olla edes omainen tunteakseen niin, vaikka tunteista puhutaankin aivan eri mittakaavassa omaisten ja ei-omaisten kohdalla.
Mitä omaiset ja kohteet sitten hakevat? Miksi osa heistä ylipäänsä suostui tapaamaan Landžon kaikkien niiden vuosien jälkeen? Uskon, että he haluavat oikeutta ja yhteiskunnan tasolla oikeus toteutuu, kun tekijä joutuu kohtaamaan tekonsa. Hänet saatetaan seisomaan tekojensa taakse ja kuulemaan tuomionsa. Tekojen kohteet saavat silloin vakuuden siitä, että heidät on kuultu ja nähty. He ovat saaneet oikeutta. Se on voitto. Aivan kuten monien poliisisarjojen kohdalla käy ja onnellinen loppu on saavutettu. Mutta entä sitten, kun yhteiskunnan määrittelemä sovitus on täytetty? Miten elämä jatkuu?
Vankilassa istuessaan tekijällä on aikaa miettiä. Tutkia sitä, miksi on siellä missä on ja miksei voisi olla jossain muualla. Muistaa, mitä tuli tehtyä ja ehkä törmätä syyhyn, joka ylipäänsä sai tekemään ne asiat. Voisin kuvitella, että jos uskaltaa rehellisesti kohdata kaiken, olla vastustelematta, voi päästä todellisen sovituksen jäljille. Tulee luoneeksi itsellensä tilan, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja. Jossa parantuminen voi alkaa. Ja kaikki tämä voi tapahtua vain tekijän omasta motivaatiosta ja halusta tehdä oikein. Kun haluaa tehdä oikein, voi myös myöntää olevansa vain ihminen ja usein väärässä.
Kun vanki pääsee vapaaksi pitkän tuomionsa jälkeen, maailma on erilainen kuin vankilaan mennessä. Varsinkin jos sattuu vapautumaan muualle kuin kotimaahansa kuten dokumentin päähenkilö. Täällä Suomessa yleinen tunnetila entisiä rikollisia kohtaan tuntuu olevan selkeä varautuneisuus. Yhteiskunnassa henkilön katsotaan kyllä sovittaneen tekonsa istumalla vankilassa määrätyn aikaa, mutta ei kukaan halua unohtaa heidän tekojaan: hän teki näin silloin, miksei siis uudestaan nyt tai tulevaisuudessa? Tarvitaan jotain enemmän, jotain aitoa, katumusta. Vasta sitten voidaan alkaa uskoa, että ehkä hän todella on erilainen.
Tekijän ja kohteiden omaisten tapaamiset dokumentissa olivat kaunista katsottavaa. Tekijän puolelta niissä vallitsi levollisuus huolimatta siitä, että vastapuolen tunteet sinkoilivat. Hän ei yrittänyt puolustella tekojaan. Hän loi samanlaisen tilan muille kuin itselleenkin oli luonut, jossa kaikki tunteet olivat sallittuja ja ne otettiin vastaan ja kuultiin. Siinä hetkessä kohde sai aivan erilaista oikeutta. Joskus viha vain on niin suuri, että sillä hetkellä ei ole mahdollista vastata vilpittömään eleeseen ja antaa anteeksi. Tekijä ei ehkä koskaan saa kohteelta tai hänen omaisiltaan tekojaan anteeksi. Kenen oikeastaan pitäisi antaa anteeksi tekijälle?
Ihminen ei voi aina valita ympäröiviä olosuhteita, mutta hän voi aina valita itsensä. Voi tiedostaa päätöstensä vaikutuksen ympäristöön ja niihin liittyvän vastuun. Voi valita itse itsensä, jotta ketään muuta ei tarvitse pakottaa tekemään sitä. Voi antaa itselleen anteeksi, olla vapaa ja suoda saman vapauden muille. Tehdyt teot ja niiden jättämät arvet eivät koskaan häviä, mutta vapaus on yhtä lailla mahdollinen niin tekijälle kuin kohteellekin. Kohde on saanut oikeutta ja tekijä kärsinyt tarpeeksi. Loppu on heistä itsestään kiinni.
Jos dokumentin päähenkilö saisi nyt tehdä uuden päätöksen, hän mahdollisesti valitsisi toisin. Päätöstä tehdessään on vaikeaa ymmärtää sen lopullisuutta. Ja sitä, kuinka suurta tuhoa väärillä motiiveilla on mahdollista saada aikaan. On oltava olemassa jokin tapa varmistaa, että rikosten määrä laskisi. Jos saisin päättää, niin panostaisin nuoriin ja tulevaisuuteen. Niinpä olin hyvilläni, kun sain kuulla Ylen uutislähetyksen kautta, että dokumenttia aletaan näyttää kouluissa. Toivon, että mahdollisimman moni peruskoulun ja lukion opettaja ottaa dokumentin osaksi opetussuunnitelmaa tunneille, joilla on tarkoitus pohtia oikeaa ja väärää.
Elisa-Maria Heikkinen
Kirjoittaja innostui tekstiä kirjoittaessaan dokumenteista.