Hardrockin klassikon definitiivinen elämäkerta
Deep Purple on brittiläisen hardrockin kivenjalka ja Dave Thompsonin päivitetty ja suomennettu elämäkerta kyseisestä yhtyeestä sisältää kaiken keskeisen tiedon. Purplea edeltäneisiin yhtyeen jäsenten musiikillisiin työsarkoihin kuuluivat esimerkiksi Screaming Lord Sutchin taustayhtye Savages, jossa Ritchie Blackmore vaikutti, Ian Paicen Maze sekä Ian Gillanin ja Roger Gloverin musiikillisesti varsin monipuolinen Episode Six. Deep Purple Mark I, johon Blackmoren, Paicen ja Jon Lordin lisäksi kuuluivat vokalisti Rod Evans ja Nick Simper, ei ollut profeetta omalla maallaan.
Debyyttialbumi, vuonna 1968 ilmestynyt Shades of Deep Purple sekä siltä poimittu single, näkemys Joe Southin Hushista muodostuivat sitä vastoin menestyksiksi Amerikassa.
Purplen ensimmäisen kokoonpanon muut pitkäsoitot, Book of Taliesyn ja Deep Purple kohotetaan teoksessa tasollisesti vielä esikoista paremmiksi. Legendaarinen Mark II, johon Evansin ja Simperin tilalle kiinnitettiin Gillan ja Glover, julkaisi ensiksi Jon Lordin säveltämän sinfoniaorkesterin kanssa toteutetun albumin Concerto for Group and Orchestra. Jytämusiikin pariin päästiin vuoden 1970 kesäkuussa julkaistulla uraauurtavalla, brittilistalla neljänneksi nousseella pitkäsoitolla Deep Purple in Rock, jonka merkkiteoksiin lukeutuivat erityisesti Speed King ja Child in Time sekä aina listakakkoseksi nousseella singlellä Black Night. Vielä paremmin menestyivät listaykkösiksi päätyneet vuoden 1971 Fireball sekä seuraavan vuoden maaliskuussa ilmestynyt, muun muassa Purplen tunnetuimmaksi kappaleeksi muodostuneen Smoke on the Waterin sisältänyt Machine Head.
Japanin keikoilta taltioitu Made in Japan on kaikkien aikojen merkittävimpiä konserttitaltiointeja ja Purplen voi sanoa luoneen legendaarisimman maineensa juuri kyseisillä neljällä pitkäsoitolla. Tuossa vaiheessa Blackmore ja Gillan olivat kuitenkaan tuskin enää puheväleissä. Mark II:n siltä erää viimeinen pitkäsoitto, mainettaan parempi Who Do We Think We Are ilmestyi vuoden 1973 alussa ja saman vuoden kesällä Purple oli Gillanin ja Gloverin osalta historiaa. Uusiksi jäseniksi Mark III:een tulivat vokalisti David Coverdale sekä aikaisemmin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut laulava basisti Glenn Hughes.
Kyseisen miehityksen pitkäsoitoista Burn oli onnistunut, mutta sitä seurannut Stormbringer epäonninen syrjähyppy funkin suuntaan. Blackmore poistui johtamaan Rainbowta, jonka ensimmäisen kokoonpanon muodosti aikaisemmin Elf-nimellä toiminut yhtye tunnetuimpana jäsenenään Blackmoren matkassa pitempäänkin viihtynyt vokalisti Ronnie James Dio.
Blackmoren tilalle tullut amerikkalaiskitaristi, suhteellisen pian huumeidenkäyttönsä vuoksi edesmennyt Tommy Bolin kesti Purplen matkassa yhden albumin, yllättävän tasokkaaksi nostetun Come Taste the Bandin ajan ja vuonna 1976 Purplea ei enää ollut. Teoksessa käydään riittävän tarkasti läpi myös yhtyeen jäsenten musiikilliset välivaiheet, joista keskeisimpiä olivat Rainbow, Whitesnake sekä Ian Gillan Band. Vuonna 1984 legendaarinen Mark II palasi varsin tasokkaan Perfect Strangers-pitkäsoiton myötä. Teoksessa huomioidaan ansiokkaasti myös Purplen myöhemmät vaiheet.
Tuoreempien levytysten osalta erityisen merkittäväksi muodostuu ensimmäinen Steve Morsen kitaroima pitkäsoitto Purpendicular ja koska kyseessä on teoksen päivitetty versio, asianmukaisesti huomioidaan esimerkiksi Jon Lordin kuolema sekä tuore pitkäsoitto Now What?!.
Deep Purplen tarinan läpi käytyään oivaltaa viimeistään yhtyeen merkittävyyden ja suoranaisen pioneeriaseman, vaikkei edes lukeutuisi sen diggareihin.