Ainoa kuuluisuutta pahempi asia
Vaikka kuuluisuudesta on tullut yleisemmin tavoiteltu elämäntapa vasta tositelevision nousun jälkeen, maineen tavoittelu itseisarvona ei ole uusi ilmiö. Erityisesti taiteen maailmassa halu tulla kuuluisaksi on usein ylittänyt tarpeen luoda mestariteoksia niin sanotun korkeakulttuurin kuin sen pop-pikkuserkun puolella jo varsin pitkään. Toki valokeilan satunnaiseen valaistukseen tai pitkäaikaisempaan lämpöön ei ole päässyt aivan meriitittä, mutta monille kuuluisuuden aallonharjalla surffailu on kuitenkin ollut keskeisempää kuin oman nerouden todistaminen teoksilla.
Daniel Kehlmanin romaanissa Minä ja Kaminski (2013) kuuluisuuden tavoittelu on keskiössä. Sen päähenkilö, taidekriitikko nimeltään Sebastian Zöllner, yrittää epätoivoisesti tulla tunnetuksi ja tunnustetuksi. Hänen täytyy tehdä se pian; hän on jo kolmenkymmenen ja joidenkin vääräleukojen mukaan jopa kaljuuntumassa. Astinkivekseen Zöllner on valinnut Manuel Kaminskin elämänkerran kirjoittamisen. Taidemaalari ei kuitenkaan ole tehnyt mitään merkittävää aikoihin eikä hänen vanhoja töitäkään juuri muisteta edes taidepiireissä. Zöllner on kuitenkin luottavainen, että kuolema tekee Kaminskistakin taas arvostetun taiteilijan ja, jos hän saa kirjan vielä muistokirjoitusten ollessa vielä lämpimiä ulos, hänestä arvostetun kriitikon.
Teos alkaa Zöllnerin matkasta kohtaamaan maalaria. Matkan tarkoituksena on kaivaa esiin myyvää materiaalia, ei tavata suurta taiteilijaa; Zöllnerin kiinnostus taiteeseen perustuu vain oman edun ajamiseen. Samalla tavalla hän suhtautuu myös ihmisiin, jotka ovat hänelle vain hyödykkeitä manipuloitavaksi tai hidasteita halveksuen ohitettaviksi. Asennoituminen yhdessä hänen huonon ihmistuntemuksen ja tilannetajun sekä ylemmyydenharhan kanssa johtavat hänet kompuroimaan kanssakäymistilanteesta toiseen.
Jos Zöllner ei olisi niin halveksuntaa herättävä hahmo, lukija saattaisi tuntea jatkuvaa myötähäpeää hänen törmäilyjensä tähden. Nyt tämä voi keskittyä hymyilemään huumorintajuttoman päähenkilön ongelmille. Naurukin saattaisi olla ajoittain lähellä, jollei teoksen musta huumori kantaisi mukanaan muistutusta siitä, kuinka tavanomaista zöllnerinkaltainen maineentavoittelu on omalle ajallemme ja ehkä jopa itsellemme.
Vahvasti komediallinen teos tarjoaakin varsin huvittavia tilanteita sen kuuluisuuden kaipuun tutkimisen lomassa. Vaikkei teoksen lukua juurikaan häiritse syvemmät pohdinnat nykyaikamme kajosta tai taiteen luonteesta, Kehlman ei vajoa farssiin tai halpoihin vitseihin, ainakaan kovin usein. Teos ei sinänsä naura taiteelle vaan sen ympärillä pyöriville ihmisille, joka tarjoaa tarttumapintaa nykypäivän yleisempään kuuluisuudentavoitteluun ilman alleviivausta. Teos on tasapainoinen satiiri, joka kantaa mainiosti suhteellisen tiiviin tarinansa verran.
Daniel Kehlman: Minä ja Kaminski. Suom. Ilona Nykyri. Tammi, 2013, s. 190.