Popedan kitaramaestro Costello Hautamäki paljastaa, mikä on parasta suomalaisessa rockissa kautta aikojen sekä kertoo mistä kaikki alkoi. Punk oli muoti-ilmiö, mutta rockhurmos jatkuu kiihkeänä jo viidettä vuosikymmentä.
Mikä oli ensimmäinen kolahtanut rockjuttu, yhtye, artisti tai kappale ja milloin?
”1974 Menin katsomaan Tampereen tekniselle oppilaitokselle Hurriganes-yhtyettä. En ollut koskaan ennen sitä käynyt minkään yhtyeen keikalla, joten täytyy sanoa että aloitin siis suoraan Suomen huippubändistä.
Olin jo tietysti kuullut Roadrunner-levyn joten osasin odottaa tiukkaa rokkisettiä, mutta keikan räime, meteli ja yleisön huuma aiheuttivat nuoressa miehessä melkoisen myllerryksen. Remu huudatti yleisöä, Cisse soitti niskan takaa välillä polviltaan. Albert näytti vähintään ylhäiseltä rock-kuninkaalliselta mustissa aurinkolaseissaan ja tiukoissa farkuissaan, eikä buutsejakaan oltu nähty vielä silloin Tampereen katukuvassa. Joten tämän illan jälkeen mikään ei ollut ennallaan.
Veljen vanha Landola-kitara sai uuden hohteen seinällä. Kokeilin näppäillä sitä ja sain kuin sainkin siitä jonkinlaisen äänen. Olinhan juuri käynyt katsomassa rokkikitaran näytösoppituntia keikalla. Hetken näppäiltyäni sain jopa muutaman äänen peräkkäin. Paikallisen kirkonkanttori piti kitaratunteja, joten muutaman kuukauden siellä rampattuani, ilmoitin 11-vuotiaan itsevarmuudella, että osaan jo soittaa kitaraa, enkä siis tarvi enää kitaratunteja. Kuinka vähän silloin tiesinkään.”
Pepe Lempisen kanssa perustitte Sensuuri-yhtyeen, joka on tehnyt muutamia reunion-keikkoja aivan viime aikoinakin. Mitä punk merkitsi ja merkitsee sinulle sekä musiikillisesti että ideologisesti?
”Varsinaisesti punk ei kolahtanut, mutta muoti-ilmiönä se tarttui murrosikäiseen kaveriin ihan niin kuin mikä tahansa vastaava ilmiö. Toki olihan se silloin uutta Suomirokissa ja mielestäni puhdisti ilmapiiriä.
Punk-bändejä oli kaikkialla ja kaikki jotka edes vähän osasi soittaa keräsi ympärilleen jonkinlaisen ryhmittymän. Välillä tuntui että bändejä perustetaan, vaikkei edes osattu yhtään soittaa, mutta sehän ei siinä musiikin lajissa haitannut.
Ramones -konsertti samaisella lavalla kuin Hurriganes muutamaa vuotta aikaisemmin oli myös vaikuttava tekijä. Toki kaikki biisit kuulostivat samanlaisilta, eikä äänentoistosta johtuen siitä juurikaan mitään selvää saanut. Mutta se miltä orkesteri näytti ja kuulosti antoi kipinän, että tätä musiikkia minäkin osaisin soittaa.
Kuin sattumalta Lempisen Pepe oli hajottanut vanhan bändinsä ja kysyi minua mukaansa uuteen ryhmään. Sitten kokoonnuimme Pepen isän autotalliin ja aloimme veivaamaan. Meillä muilla ei ollut juurikaan kokemusta orkesterisoitosta, mutta onneksi Pepe oli hyvä liideri, jolla oli myös omia biisejä soitettavaksi.”
Kuinka kuvailisit seuraavia keskeisiä kitaristisuuruuksia ja heidän mahdollista vaikutustaan omaan soittoosi: Jimmy Page, Ritchie Blackmore, Albert Järvinen, Andy McCoy?
”Eipä noista kukaan muu kuin Albert ole vaikuttanut soittooni. Page ja Blackmore olivat ihan jossain omassa sarjassaan ja nuorta punk-kitaristia ei sellaiset kiinnostaneet. Suuntauduin enemmän biisintekoon kuin kitaransoitontreenaukseen. Albert taitaa olla ainut jonka sooloja koitin opetella äänestä ääneen.
Salaa toki ihailin esim. Wigwamin ja Genesiksen progebiisejä, mutta omat taidot eivät silloin sellaiseen vielä riittäneet.”
Taustaa seuraaville säveltämillesi 80-luvun Popeda-klassikoille: Kaasua komisario Peppone, Palle & the Boys, Kuuma kesä?
”Kaasua taitaa ollakin ainoa josta on jotain kerrottavaa. Lähdin keväällä vuonna- 83 Sleepy Sleepersin matkaan. Kuinka ollakaan menin Albert Järvisen tilalle orkesteriin. Lähdimme Lontooseen tekemään levyä ja olin tehnyt kaikki kappaleet tulevalle Alma-tädin illuusio -levylle. Yksi kappale jäi keskeneräiseksi ja se oli juuri kyseinen biisi, josta myöhemmin samana kesänä tehtiin Popedan Kaasua-biisi.
Palle and the Boys oli muistaakseni hitaamman puoleinen slovari, joka sittemmin sai tuhdin heavy sovituksen studiossa.
Pitkään Kuumaan kesään meillä oli muistaakseni kolme sanoitusta, joista sitten valittiin Mustajärven tekemä levytettäväksi.”
Nimeä itsellesi tärkeimmät Popeda-biisit kautta aikojen pienine perusteluineen?
”Matkalla Alabamaan on yksi kestosuosikeistani. Siinä on hyvä rumpualoitus (vrt. Ganesien Tallahassee Lassie), sujuva melodia ja hauska kaksimielinen sanoitus. Toinen on varmaan Punaista ja Makeaa, joka on melkoista Genesis-progea outoine sointukulkuineen.”
Mikä on parasta suomalaisessa rockissa kautta aikojen?
”Suomirokin identiteetin löytyminen 70-luvun puolessavälissä. Juice, Hector, Hurriganes loivat hienon pohjan Suomirokin tulemiseen, jonka sitten Eput ja Pelle ja myöhemmin Ismo Alanko kuittasivat komeasti vuosikymmenen vaihteessa.”
—————————————————————————————————————————–
Viisi levyä, joiden kanssa Costello menee hautaan:
1. Hurriganes: Roadrunner. ”Ylitsepääsemätön ja tinkimätön rocksoundi ja loistava orkesterin yhteissoitto.”
2. Motörhead: No Sleep ’til Hammersmith. ”Hurjaa menoa alusta loppuun. Fast Eddie ja Animal taylor paiskovat tosissaan hommia Lemmyn karjunnan ja ukkosmyrskyä kuullostavan basson avustuksella.”
3. Jeff Beck: Blow by Blow. ”Kaunista sähkökitaran hallintaa, ei kovin rock, mutta Beckin soitto kulkee aivan omia latujaan.”
4. Royals: Spring -76. ”Vaikkei siinä olekaan kuin pari hyvää biisiä. Albertin soitossa oli värejä ja nyansseja. Maijanen loistaa rocklaulajana.”
5. Genesis: Then there were Three. ”Loistavia biisejä, hienoja sovituksia.”
—————————————————————————————————————————–
Popeda keikalla Kimmelissä 6. toukokuuta.