Heavymetallin isän paluu
Odotukset tätä levyä kohtaan olivat varovaisesti ilmaistuna kovat. Black Sabbathin tuore pitkäsoitto 13, itse asiassa yhtyeen 19. studioalbumi, on ensimmäinen Ozzy Osbournen vokalisoima sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Tony Iommi ja Geezer Butler ovat luonnollisesti mukana. Bill Wardin paikan rumpujen takana on ottanut Rage Against the Machinesta tuttu Brad Wilk.
Black Sabbathin 70-lukuisten klassikoiden tapaan uutuuslevy koostuu kahdeksasta pitkästä kappaleesta. Heti avausraidalla, mainiosti otsikoidulla End of the Beginningillä riffit myöryävät kuin ennen vanhaan ja Ozzy soundaa jäljittelemättömältä itseltään Tony Iommin kitaroidessa todella upeasti.
Singlenä aikaisemmin julkaistu God is Dead? on eräs pitkäsoiton kohokohdista, jossa seesteisemmät osat ja armottomampi paahto täydentävät onnistuneesti toisiaan. The Loner on iskeväriffinen ja nopeatempoisempi, Tony Iommin kitarismin hallitsema raita. Zeitgeist tarjoaa akustisempia sävyjä ja tuo vääjäämättömästi mieleen Paranoid-albumin yleisestä tyylistä voimakkaasti eroavan Planet Caravanin. Age of Reason palaa tutumpaan Sabbath-linjaan rytmiikaltaan vivahteikkaasti Iommin tarjotessa toistaiseksi pitkäsoiton tiukimmat soolonsa.
Live Forever jatkaa onnistuneesti siitä, mihin Children of the Grave vuonna 1971 jäi. Damaged Soul on musiikillisesti muutamaa astetta seesteisempi, mutta tekstissään sitäkin julmempi veto, joka sisältää lisämausteenaan onnistuneesti huuliharppua. Päätösraita Dear Father on melodinen riffijärkäle esimerkiksi Electric Funeralin hengessä.
Kokonaisuutena Black Sabbathin tuoreen albumin voi todeta edustavan luonnollista jatkumoa ensisijaisesti Sabbath Bloody Sabbathin jälkeiselle tuotannolle. Kappaleet tuovat myönteisellä tavalla mieleen takautumia varhaisemmasta tuotannosta, mikä lienee tarkoituskin. Black Sabbathin paluulevyyn on syytä olla enemmän kuin tyytyväinen. Heavymetallin luoja on palannut ottamaan valtikkansa takaisin.