Kolkkoja maailmanlopun kaikuja
Helsinkiläisen Beastmilkin albumi Climax tarjoaa annoksen mattapintaista, synkeästi soivaa poprokkia. Sen musiikkia kuljettavat kaikuvat bassot ja kolkot kitarat, jotka luovat kalmean, mutta melodisen äänimaiseman. Tietyt raskaat elementit ja melankolia tuovat välillä mieleen yhdistelmän Viikatetta ja Joy Divisionia.
Synkeys on läsnä myös levyn englanninkielisissä sanoituksissa. Ilmaisujen, kuten nuclear winter, bile ja corpse, esiintymistahti saisi vasta lyriikkavihkoa selailevan odottamaan death metallia. Kylmän ironian ja makaaberin ihannoinnin lisäksi sanoitukset omaavat kuitenkin tiettyä romantiikkaa. Levylle mahtuu myös lemmekkäämpiä lyriikoita, joissa rakkaus yhdistää mustiin vaatteisiin pukeutuneiden kädet maailmanlopun äärelläkin kuin goottiversiossa Fight Clubin -elokuvan loppukuvista.
Ajoittaiset hyvät sävellysratkaisut ja mielenkiintoiset lyriikat eivät kanna albumia, jos tunnelma ei vie mukanaan. Kolkko sointi ei saavuta erityisiä tunnetiloja ja usein sanoituksissa tyydytään turhaan toistelemaan makaabereja asioita. Vaikkei kyseessä ole huono levy, Climaxista täyden nautinnon saavat lähinnä lajityypin fanit.