Mitä jos tutkijat keksisivät yllättävän ratkaisun liikakansoitukseen kutistamalla ihmisiä peukalon korkuisiksi? Sitä yrittää enteillä elokuva nimeltä Downsizing. IMDb nimittää kyseistä elokuvaa yhteiskunnalliseksi satiiriksi. Satiirin määritelmään sisältyvä pilkka voisi viimeisteltynä viitata tämän elokuvan tapauksessa moneen asiaan mutta nyt se jää saavuttamattomaksi tavoitteeksi. Elokuvan idea kutistamisesta on jo itsessään niin erikoinen asetelma, ettei tarinankulkua juuri ehdi ennakoimaan. Onneksi taloudellisen edun tavoittelu ja yltäkylläisyydessä kylpeminen vaihtuu kuitenkin jo puolivälin tienoilla merkityksellisempään onnen etsintään ja sosiaalisten ongelmien sekä terveydellisen ja taloudellisen eriarvoisuuden tarkasteluun. Tai ainakin se yrittää tarkastella niitä. Juuri tässä olisi se tuhannen rahan paikka satiirin arvonimelle!

Elokuvassa Downsizing norjalaiset tiedemiehet tekevät läpimurron ja ihmiskunta päätetään kutistaa 200 vuoden siirtymäajalla. Pian ihmiset huomaavat, että minimaailmassa pienetkin tulot riittävät helposti hulppeaan elämään. Paremman tulevaisuuden toivossa myös tavallinen pulliainen Paul Safranek (Matt Damon) yhdessä vaimonsa Audreyn (Kristen Wiig) kanssa päättävät jättää arkensa Omahassa ja kutistaa itsensä. Kaikki ei kuitenkaan koskaan elokuvissa mene ihan niin kuin odottaisi ja sattumukset johtavat Paulin seikkailuun, josta ei ole paluuta entiseen.

Ollakseen oikeasti viiltävän hyvä satiiri elokuvaan olisi pitänyt sisällyttää vähän vähemmän amerikkalaista massoihin uppoavaa tilannekomediaa ja nostaa kohtalaisesti rimaa. Tällaisena lopputulos on ihan huvittava, paikoitellen jopa hieman koskettava, mutta kuitenkin melkoisen viileäksi jättävä. Tarina kantaa kyllä loppuun asti eikä kelloa tarvitse juurikaan vilkuilla mutta ei tätä silti välttämättä pitkään jää miettimään.

Hupaisinta on varmaankin nähdä, miten muun muassa Dag –sarjassa Ernstiä näytellyt Rolf Lassgård on kuin ilmetty norjalainen kulttijohtaja. Vietnamilaista ihmisoikeustaistelijaa Ngoc Lania näyttelevä Hong Chau puolestaan vaikuttaisi pystyvänsä parempaankin kuin tässä elokuvassa pelkäksi stereotypiaksi typistettyyn rooliin. Chaun hahmo ei niinkään vaikuta vietnamilaiselta vaan ennemminkin hätäiseltä amerikkalaiselta tulkinnalta vietnamilaisesta tai ylipäätään maahanmuuttajasta. Kokonaisuudessaan elokuva on ihan viihdyttävä ja sopii moneen hetkeen mutta siltä ei kannata odottaa liian syvällistä pohdintaa. Onhan jännittävässä kutistamisideassakin jo sellaisenaan melkoisesti pohdittavaa ja halpa huumori on kustannustehokasta.

New Yorkin Coney Island, 1950-luku, gangsterit, näytelmäkirjailija ja entinen näyttelijätär – kenenpä muunkaan kuin Woody Allenin käsialaa. Tuo juutalaisuutta, miesten älyllistä ylemmyyttä ja eksistentialistista tuskaa kaikkiin elokuviinsa kylvävä elokuvatehtailija, joka kuvaa lähes kaikki naiset joko älyllisesti vajavaisina, tunteellisina hörhöinä tai luonteeltaan heikkoina ihmiseläiminä on rohjennut yhdistää *NCYNC-pojan Justin Timberlaken ja muun muassa Titanicissa (1997) ja Lukijassa (2008) näytelleen Kate Winsletin rakastavaisiksi. Huipentaakseen banaalin tarinansa Allen on kirjoittanut Winsletin hahmon ajautuvan petolliselle polulle ja polttavan viimeisetkin ylpeytensä hivenet. Tämän elokuvamaailman tehopakkauksen teoksissa on kyllä monia mieltä virkistäviä taiteellisia viittauksia ja toisinaan kiinnostavaa pohdintaa ihmisyydestä mutta joskus tilan antaminen nuoremmille tekijöille on kuitenkin kannattavampaa kuin yhä uuden tarinan rustaaminen.

Tällä kertaa tarina sijoittuu huvipuiston hälinään. Kalaravintolaan tarjoilijaksi ajautunut ailahtelevainen entinen näyttelijätär Ginny (Kate Winslet) on naimisissa karusellin pyörittäjän Humptyn (Jim Belushi) kanssa. Humptyn tytär Carolina (Juno Temple) on nainut gangsterin ilman isänsä lupaa mutta nyt eronnut tästä ja hakee suojaa isänsä luota. Tarinan kertoja Mickey (Justin Timberlake) on puolestaan komea, nuori hengenpelastaja, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Mickey tuudittaa ensin Ginnyn ailahtelevaa mieltä mutta ajautuu lirkuttelemaan myös Carolinalle. Tarinan juoni pysyy kyllä melko kiinnostavana mutta Winsletin karisma, uhkea olemus ja lyömätön taidokkuus kuvata niinkin pikkusieluisen kuin Ginnyn elämää on todellinen syy, miksi istuin lopputeksteihin asti. Vähän vain vilkuilin kelloa. En kuitenkaan koskaan silloin, kun Winslet oli kuvassa. Mutta että Timberlake – oliko aivan pakko valita hänet?

Varsinaisesti mitään uutta tai ennennäkemätöntä tämä ihmeiden pyörä ei maailmaan pyöräytä mutta Wonder Wheel sopii hyvin raskaamman elokuvan jälkimainingeiksi. Jos ensimmäinen elokuva on liiankin todellinen ja järisyttävä niin tämä elokuva kyllä viilentää ja tasoittaa tunteet. Jos tekee elokuvan vuodessa kymmenien vuosien ajan, ei kai jokaiselta niistä voi odottaa jotakin uutta ja merkittävää? Lenkkimakkaraa tämä rinkula on.

Kyynelehdin ja nauroin useaan kertaan nähdessäni Koskemattomat (2011) ja sen takia saman ohjaajakaksikon Olivier Nakachen ja Eric Toledanon uusin teos häiden järjestämisestä tuntui kovin epäilyttävältä. En oikein jaksanut uskoa, että kuvaus tapahtumajärjestäjien päivästä voisi tehdä vaikutusta tai herättää suuria tunteita. Vieläpä elokuvan ranskankielisen nimen (Le sens de la fête) Suomessa käytettävä versio C’est la vie tuo mieleen lähinnä Anna Puun vanhan hitin. Huonosti valittu nimi ei kuitenkaan vastaa sitä tunteiden kirjoa, mitä tämä parituntinen saa katsojassa parhaimmillaan aikaan.

Hääpäivä on morsiamen ja sulhasen tärkein ja ikimuistoisin päivä ja siihen latautuvien toiveiden määrää ja voimakkuutta voi vain yrittää kuvitella. Siksi häiden järjestämisestä vastuussa olevalla yrityksellä on maine ja tulevaisuus kyseessä joka työkeikalla. Pitopalvelusta vastaava Max (Jean-Pierre Bacri) yrittää kaikin voimin pitää iltaa raiteillaan tämän ystävän, valokuvaaja Guyn (Jean-Paul Rouve) sekoillessa aivan muualla kuin omissa työtehtävissään ja viihdetaiteilija Jamesin (Gilles Lellouche) koetellessa vuorotellen sekä Maxin että sulhasen hermoja. Prameiden hääjuhlien taustavoimissa tottuneesti toimivat juhlan ammattilaiset huseeraavat kulisseissa toteuttamassa isäntäväen aivoituksia juhlapäivän aamunkoitosta aina seuraavan yön pikkutunneille saakka. Ja he, joille kiitos hyvistä häistä tosiasiassa kuuluu, tekevät niin paljon enemmän, kuin isäntäväki koskaan saa tietää.

Hämmentävän hauskat ja raivostuttavat karikatyyriset hahmot muistuttavat monia tosielämän henkilöitä ja katsojan on mahdollista asettua hermoromahduksen partaalla tasapainottelevan Maxin housuihin. Elokuva voi olla raskas ja suorastaan katarttinen kokemus, jos on parhaillaan ahkeroimassa jonkin ison ja täydellisyyttä vaativan hankkeen parissa itsekin. Elämässä ei palloilla yksin vaan taustajoukot ovat olennainen osa onnistumista, vaikka ne eivät aina ihan kokeneimmasta päästä olisikaan. Jokainen kuitenkin yrittää parhaansa. Vaikka loppumetreillä ei seisoisikaan kiitos vaan tuhannen tulitteen räjähdys suin päin kohti yleisöä, voi synkimmästäkin suosta silti vielä nousta luovuudella ja yhteishengellä.

Nämä ranskalaiset häät on kuvattu vavahduttavan kauniisti. Elokuvan tilannekomiikka on aidosti ilahduttavaa ja välillä suorastaan pärskivää. Musiikista vastaa ihmeellinen, salaperäinen jazz-tähti Avishai Cohen. Tämän elokuvan tulen katsomaan vielä useaan otteeseen, ehkä varsinkin niinä hetkinä, kun tuntuu siltä, että kaipaa uskoa elämään ja yhdessä tekemiseen.

Unkarin Oscar-ehdokas, vuoden oudoimmaksi ja kauneimmaksi rakkaustarinaksi nimetty Ildikó Enyedin ohjaama elokuva Kosketuksissa on tosiaankin outo ja kaunis, mutta se on myös järisyttävä ja viiltävä rehellisyydessään kuvata sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten kompastelua kohti yhteyden kokemusta. Elokuvassa yhdistyvät tarina rakkaudesta ja toisaalta elämän ja kuoleman merkityksistä ja merkityksettömyydestä. Rakkauden tapahtumapaikaksi valittu teurastamo ei ole vaativa pelkästään elokuville ominaisella symbolisella tasolla vaan katsoja joutuu kasvotusten myös arkisen todellisuuden kanssa. Tämä rakkaustarina ei turhia hempeile mutta se ei myöskään liiaksi dramatisoi tai revittele.

Elokuvan päähenkilöt Endre (Géza Morcsányi) ja Mária (Alexandra Borbély) näkevät öisin samaa unta. He työskentelevät samalla teurastamolla mutta introvertin luonteensa takia eivät tunne toisiaan. Unien paljastuttua he yrittävät lähentyä myös todellisuudessa mutta arkiset tilanteet ovat unimaailmaa mutkikkaampia. Kaurismäkeläinen hiljaisuus, pelkistetty kalustus ja tönkkö vuoropuhelu olisi tympeää katsottavaa, jos siihen ei sisältyisi niin tarkkaan kuvattu inhimillinen rajallisuus ja rajallisuudesta johtuva tunteiden ilmaisemisen vaikeus. Borbélyn hahmo näyttää ensin tympeältä mutta avautuu vähitellen ja lopulta osoittaa tuskansa vuotavana ja todellisena. Lopputekstien aikana ehtii jo miettiä, tarvitsiko tätä kaikkea kuvata aivan näin todenmukaisesti? Olisiko mielikuvitukseni riittänyt saavuttamaan saman tunnekirjon pelkillä vertauskuvilla?

Elokuvaa on nimitetty myös Unkarin Amélieksi (2001) mutta yhteydet ranskattaren rakkaustarinaan ovat mielestäni nimelliset. Máriakin on toki introvertti ja Endre hieman muistuttaa Amélien rakastettua mutta elokuvien tunnelma ja perusta ovat tyystin erilaiset. Menin jopa katsomaan tätä elokuvaa Amélien tunnelmissa ja järkytyin syvästi. Tämä unkarilainen versio rakkaudesta liikkuu niin syvissä vesissä, että sen nähtyäsi naapurien orgasmien laskemisen sijaan huomaatkin punnitsevasi elämänarvojasi uudelleen. Elokuvan värienmääritys on toki kehuttavalla tasolla ja valolla leikkiminen hieman keventää raskasta tunnetta rinnassa. Kosketuksissa ei ole välttämättä mikään rakkaudella kuorrutettu tai elämäniloa kylvävä voimanantaja mutta nähtävä se on silti. Tämän jälkeen vilkaisen tarkemmin unkarilaisten elokuvien suuntaan myös jatkossa. Toisen unkarilaisen, Béla Tarrin, tuotanto onkin pitkään odottanut katsottavien listalla ja ehkä Kosketuksissa kultaa mielikuvan unkarilaisista elokuvista niin vaikuttavaksi ettei Tarrin Sátántangókaan (1994) tunnu enää sietämättömän masentavalta tarinalta.

New Yorkiin saapuu kirjailija Max Zorn (Stellan Skarsgård) markkinoimaan vasta julkaistua kirjaansa. Clara-vaimo (Susanne Wolff) työskentelee kovasti auttaakseen miestään menestymään. Uusimmassa teoksessaan Max kuitenkin ruotii suhdettaan rakastettuun, jonka päästi kauan sitten käsistään samaisessa kaupungissa. Elokuva kertoo tarinan katumuksesta, kyvyttömyydestä unohtaa ja siitä kyltymättömästä tarinoiden lähteestä, nimittäin särkyneistä sydämistä. Elokuva kuitenkin yllättää lempeydellään, ilmeisesti iän myötä tunteet laimenevat.

Elokuvan ydin sijoittuu kalastajakylä Montaukiin, joka on juuri sopivan irrallinen paikka paeta arkista todellisuutta, aikaa ja vastuita. Rantaan lyövät aallot, hiekkaa pöllyttävä tuuli ja sininen arvaamaton meri innostavat pohtimaan, unelmoimaan ja kertomaan salaisuuksia. Max Rictherin säveltämä musiikki vahvistaa tunnelmaa. Merta tuijottaessa ei tarvitse itkeä surujaan, sydämensä kipuja tai ohi lipunutta elämää.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Volker Schlöndorff taitaa kertoa tarinaa, johon moni kykenee samastumaan. Moni on joskus rakastanut niin, ettei kukaan toinen enää tunnu sen jälkeen samalta. Jotkut elävät elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti, toisille taas tapahtuu asioita, jonka seurauksena sydämet särkyvät ja räiskyvät rakkaussuhteet päätyvät kirjoihin tai elokuviin. Sisältä rikkinäiset ihmiset purkavat tunteitaan työntekoon, luovat kulttuuria ja rappeutuvat hiljaa ja muiden huomaamatta omassa surussaan. Tuskaa ja kipua ihaillaan kai siksi, että ne tuntuvat aidommilta ja todellisemmilta kuin onni ja ilo.

Kuvausteknisesti elokuva on paikoin kömpelö. Skarsgårdin naama ei ole niin viehättävä aivan läheltä katsottuna kuin se varmasti rakastuneen silmissä näyttää. Tunteet kyllä välittyvät ja katsojan on mahdollista myötäelää kaipuussa, kivussa ja intohimossa mutta paikoin kuvakulmia olisi silti voinut vielä kertaalleen miettiä uudelleen. Sen sijaan autokohtauksissa tunnelin värjääntynyt valo ja auton intiimi tunnelma ovat erinomainen valinta. Kohtaus herättää hämäriä muistoja, joista ei voi enää olla varma ovatko ne Zornin kuvitteellisia vai katsojan joskus unohtamia.

Elokuvan jälkeen voi tuntea helpotusta ainakin siitä, että huomaa miten moni saattaa kärsiä samanlaisesta sielua hiljalleen nakertavasta surusta. Melankolia lienee universaali tunne ja myötätunto on sen vastaisku. Pieni kovistelu tässä kuitenkin on tarpeellista, sillä kyllähän se Zorn nyt elää koko ajan menneessä tai tulevassa mutta ei hetkeäkään siinä missä asiat tapahtuvat.

Korealaisen sensaatiomaisen kulttiohjaajan Chan-Wook Parkin vuonna 2016 ilmestynyt, vuoden parhaiden elokuvien listoja dominoinut The Handmaiden hivuttaa taas hyvän elokuvan rajaa kohti pilviä. Muun muassa elokuvastaan Oldboy (2003) monille tutuksi tullut ohjaaja on onnistunut kokoamaan taideteoksen, joka toimii runsaankirjavana esimerkkinä taiteellisista ja teknisistä oivalluksista tuleville elokuvaohjaajille. Park tulee vielä saamaan tyylinsä seuraajia.

Köyhä taskuvaras Sookee (Tae-Ri Kim) tempautuu mukaan juoneen, jonka tarkoituksena on kavaltaa nuoren perijättären omaisuus ja saattaa hänet mielisairaalaan. Sookeen mukaan houkutellut kreivi Fujiwara (Jung-Woo Ha) saattaa hänet perijätär Hidekon (Min-Hee Kim) kotiapulaiseksi. Lapsenomainen Hideko taas on setänsä Kouzukin (Jin-Woong Jo) kovassa hoivassa. Elokuva kokoaa neljän henkilön ympärille tiheän seitin, johon katsojakin jää huomaamattomasti kiinni, eikä seitti selviä ennen kuin lopputekstit saapuvat.

Kokopitkän elokuvan ensikertalainen Tae-Ri Kim ansaitsee ylitystä roolisuorituksestaan, ja pidempään näytellyt Min-Hee Kim on hyytävän vakuuttava omassa roolissaan. Myös tutummat kasvot Jung-Woo Ha ja Jin-Woong Jo tekevät työnsä varmasti ja huolellisesti. Etenkin Tae-Ri Kimistä tullaan kuulemaan vielä myöhemmin lisää.

The Handmaiden on elokuvataiteellisesti merkittävä teos. Siinä käytetään paljon symmetrisiä asetelmia ja tuplakuvia, ja kaikki kohtaukset on hiottu viimeiseen silaukseen niin, ettei katsojan tekisi mieli räpäyttää silmiään kertaakaan teoksen aikana. Kuvien kauneus on sommiteltu klassiseen sinfoniamusiikkiin ja kaikki ylimääräinen on jätetty pois. Parkin töitä voi hyvällä syyllä rinnastaa esimerkiksi Stanley Kubrickin elokuviin, joista etenkin Hohto (1980) tulee mieleen The Handmaidenia katsoessa.

Sen lisäksi että The Handmaidenin kuvat ovat osoitus elokuvataiteellisesta merkittävyydestä, myös sen juoni ja juonen monella tapaa ilmentyvä poikkeuksellisuus ja ennen näkemättömyys kuuluvat tästedes elokuvayleissivistykseen. Park on kuuluisa kieroista ja kohahduttavista juonikuvioista ja The Handmaiden toivottavasti houkuttelee yhä lisää katsojia myös ohjaajan aiemmille töille.

Tätä elokuvaa on tavattoman vaikea kritisoida. Jotkut elokuvantekijät vain onnistuvat hämmästyttämään kyvyillään niin, että kriitikkokin jää sanattomaksi ja tyytyy vain ihailemaan lopputulosta. Siksi elokuva kannattaakin katsoa useamman kerran, että sen taiteelliset ja tekniset yksityiskohdat tallentuvat muistiin.

Tapauksen tittelin saavuttanut anime your name. (2017) hengästyttää ja ihastuttaa poikkeuksellisuudellaan. Ohjaaja Makoto Shinkai on tehnyt aiemmin lyhytelokuvia ja pieniä tuotantoja, eikä moni osannut aavistaa, että Shinkain ensimmäistä pitkää nauhaa verrattaisiin heti anime-elokuvien guruun Hayao Miyazakiin. your name. nimittäin nousi lyhyessä ajassa kaikkien aikojen katsotuimmaksi animeksi ohi Miyazakin Henkien kätkemän.

Mitsuha alkaa nähdä hassuja unia elämästä tokiolaispoikana ja Taki puolestaan näkee unta olevansa maaseudun pikkukaupungissa elävä tyttö. Unet tuntuvat kovin todellisilta ja pian kumpikin alkaa ymmärtää, että he todella vierailevat toistensa elämässä. He saavat ainutlaatuisen tilaisuuden kokea, millaista on elää toisinaan toisen kehossa, toisen elämää, ja tutkia toisen elämän erilaisia rooleja. Mitsuha ja Taki oppivat myös jättämään viestejä toisilleen. Onneen tulee kuitenkin äkillinen nyrjähdys, joka käynnistää kilpajuoksun eri ajan ja paikan ulottuvuuksissa ja Mitsuha ja Taki ottavat selvää, voivatko he joskus vielä kohdata toisensa.

your name. on poikkeuksellinen sekoitus animea ja realistista kuvaa. Hetkittäin kuva on piirretty niin tarkasti ja aidosti, että sitä erehtyy luulemaan todelliseksi kuvaksi. Toisissa kohdin anime taas pääsee oikeuksiinsa, kun kuvataan esimerkiksi asteroidin iskeytymistä. Elokuvassa hyödynnetään animen parhaita puolia taitavasti.

Shinkai käyttää musiikkina menevää japanilaista rokkia hempeiden pianosovitusten lisäksi, mikä lisää realistisen elokuvan vaikutelmaa ja sitoo katsojaa mukaan kahden teini-ikäisen maailmaan. Tarina kulkee kiehtovasti, aivan kuin se ei päättyisi ollenkaan. Anime-elokuvissa on monesti paljon kaunista ja syvällistä filosofista pohdintaa ja tämä teos ei kalpene siinäkään kilpailussa. Elokuvassa ajalla leikkiminen niksauttaa katsojan ajattelua usean kerran uusille urille.

Elokuva soveltuu muita anime-elokuvia enemmän myös hieman karskimpaan makuun, sillä siinä on paljon onnistunutta hersyvää huumoria ja pientä seksuaalisuudella leikkimistä. Toki your name. edustaa tyypillistä itä-aasialaista kulttuuria siveydellään, sukupuolirooleillaan ja perinteiden kunnioittamisellaan. Itä-Aasiassa feminiininen ja maskuliininen eroavat voimakkaammin toisistaan ja sukupuolella leikkimisen jännittävyys tulisi nähdä myös sidonnaisena kulttuuriseen kontekstiinsa.

Vielä kun ymmärtäisi japania! Mitsuhan kylän murre kääntyy vähän hassusti suomalaisiksi murteiksi mutta käännös ei kuitenkaan häiritse liikaa, kun ymmärtää, että se on olennainen osa elokuvan juonta. Koin menettäväni osan juuri tämän elokuvan syvyydestä ja potentiaalista, koska en ymmärrä siinä puhuttavaa kieltä. Joku sen taitava osannee kertoa, onko suomenkielinen käännös tasavertainen vastine alkuperäiselle vai pelkkä haalea yritys selittää vieraan kielen moninaisia merkityksiä.

Jos 2015 ilmestynyt Kolme muistoa nuoruudestani olisi ilmestynyt kymmeniä vuosia sitten, se olisi parhaimmillaan edustanut ranskalaisen uutta aaltoa. Nyt se kuitenkin edustaa sellaista klassista, intellektuaalisuudella ja eroottisuudella hekumoivaa kerrontaa, joka on enää nostalgian kaikuinen muisto säväyttävästä ja rohkeasta ranskalaisesta tyylistä. Herää epäilys, onko elokuvan ohjanneen Arnaud Desplechinin aikomuksena ollut tavoitella kuuluisien ranskalaisten ohjaajien tyyliä ottamalla vaikutteita heidän ajalleen epätyypillisestä kerronnasta. Uusi aalto on jo virrannut aikaa sitten ohi.

Paul Dedalus (Mathieu Amalric) palaa ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Ranskaan ja joutuu turvallisuuspoliisin kuulusteluihin. Saman nimisellä passilla näyttää löytyvän toinenkin henkilö ja kuulustelu innoittaa Paulia palaamaan lapsuus- ja nuoruusmuistoihinsa. Kolme tarinaa Paulin menneisyydestä piirtävät kuvan lapsuuden traumoista, salaisesta sankarillisuudesta ja sydäntä rikki repivästä ensirakkaudesta.

Nuoruusiän Paul (Quentin Dolmaire) on tyypillinen antropologian opiskelija, jolla on paljon taiteellista ja kulttuurista pääomaa, mutta jonka kohtaloksi koituu taloudellinen köyhyys ja puute. Paulin ja Estherin (Lou Roy-Lecollinet) suhde pursuaa polttavaa rakkautta, hunajaisia lepertelyjä ja jumalointia. Kauniiden sanojen taakse kuitenkin piiloutuu Estherin huono itsetunto ja voimistuva riippuvuus Paulista ja toisaalta Paulin riippuvuus Estherin laiskuudesta ja tyhmyydestä.

Karun arjen voi maalata salaperäiseksi taideteokseksi riittävällä mielikuvituksella ja intohimolla. Kieltämättä on kiehtovaa puhua kreikkaa seksin jälkeen, tai kuulla poikaystävältä rakkaudenjulistus taidemuseossa. Suhde kuitenkin myös kuluttaa pariskuntaa. Esther menettää tyttöystävän rooliin tyypillisesti kokonaan identiteettinsä ja Paul kohottaa itseään suojelemalla heikkoa ja haurasta kaunotartaan.

Kolme muistoa nuoruudestani tuntuu yritykseltä palata intellektuaalisuuden arvostukseen ja henkisen pääoman ensisijaisuuteen, mutta taloudellisen taantuman valossa on kysyttävä, onko tarina menettänyt hohtonsa. Lopulta Paulin raivostuminen ja mustasukkaisuuskohtaus elämässä menestyneelle ystävälleen näyttäytyy enimmäkseen kiusalliselta. Suuretkin rakkaustarinat tapahtuvat hetkessä ja päättyessään katoavat, eikä kaipaus menneeseen ole muuta kuin haalistunutta unta, josta on kivuliasta herätä.

Amalric on silti sympaattinen ja sydämellinen Paulin roolissa ja nuoret näyttelijät Dolmaire ja Roy-Lecollinet ansaitsevat roolisuorituksillaan kunniaa. Elokuva on rauhoittava ja tarina mukaansa tempaava, vaikka siinä ei juuri yllätyksiä olekaan. Katsojakokemus jää positiiviseksi, jos arvostaa elokuvaa sen omassa kategoriassaan ja katsoo sitä myötätuntoisin mielin.

Samannimiseen manga-sarjakuvaan perustuva tieteiselokuva Ghost in the Shell (2017) on yhdenlainen unelmien täyttymys. Näyttelijäkaarti hivelee aisteja etnisesti värikkäällä kokoonpanolla, säveltäjä Clint Mansell on tehnyt elokuvan musiikin, ja soitetaanpa lopputeksteissä Kenji Kawain animeversioon säveltämä messiaaninen kuorokappalekin. Takeshi Kitanon japaninkielinen rooli muuten englanninkielisessä elokuvassa on yhtä hyytävän katu-uskottava kuin Samuel L. Jackson Pulp Fictionissa (1994).

Ainut asia mitä elokuvassa jää kaipaamaan, on anime-tieteiselokuville ominainen, aiemman Ghost in the Shell (1995) version monimutkainen ja syvällisen filosofinen juonikuvio. Tässä amerikkalaisessa versiossa nimittäin osataan rällätä tekniikalla ja kauniilla kuvilla mutta juoni on pakotettu niin yksinkertaiseksi, että se aukeaa uneliaallekin katsojalle.

Elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisiä on muokattu kyberneettisillä implanteilla suorituskyvyn parantamiseksi. Johtava implanttien kehittäjä Hanka Robotics kehittää toimintaansa ja salassa rakentaa mekaanisia kehoja, joihin sijoittaa tekoälyn sijasta ihmisaivot. Tarina alkaa Mirasta (Scarlett Johansson), joka on Hankan tuotekehityksen tulos ja ylivoimainen ase kyberterrorismia vastaan.

Majurina toimiva Mira saa osastonsa kanssa tehtäväkseen pysäyttää Hankan liikeneuvotteluihin kohdistuva terroristihyökkäys, ja hyökkäyksen seurauksena Mira alkaa nähdä harhanäkyjä. Miran luottolääkäri Ouélet (Juliette Binoche) väittää harhoja vioiksi Miran ohjelmoinnissa mutta harhojen jatkuessa Mira alkaa kiinnostua niiden alkuperästä. Hän pääsee hyökkäyksen takana olevan hakkerin jäljille mutta ei suinkaan osaa aavistaa, että myös hakkeri odottaa tapaavansa hänet. Tapaamisesta käynnistyy peruuttamaton tapahtumakulku, jonka Hollywoodissa tehtyjä elokuvia aiemminkin katsonut osaa suurin piirtein järkeillä etukäteen.

Tarina siis alkaa kiinnostavasti ja jatkuu herkullisesti puoliväliin asti, mutta kun on viimeistelyn aika, lopulta pahikset ovat pahiksia ja hyvikset ottavat tilanteen haltuun. Elokuva melkein yltää korkeatasoiseksi mutta lopulta kompastuu juoneensa.

Odotin tämän elokuvan ilmestymistä kuukausia. Vasta katsottuani amerikkalaisversion pystyin katsomaan animeversion, enkä kadu valitsemaani järjestystä. Animessa juoni puhuttelee katsojaa moninkertaisesti syvemmin ja pakottaa katsojaa maailmaansa, kun amerikkalaisen voi haukata kuin pitsan iltapalana. Onhan se hyvää ja siitä tulee lievä ähky, mutta kun suolisto alkaa toimia, kokemus on jo unohtunut. Animeversiota sen sijaan mietin ja sulattelen edelleen.

Vähälle huomiolle jäänyt sosiaalidemokraattiseksi kuntavaalimainokseksi kellahtava Kriittinen kaupunkiaapinen ei turhaan jää pohtimaan. Kahden sivun esipuheen jälkeen teos sukeltaa suoraan kuivakan oppikirjamaiseen vaikeiden ja moniselitteisten kaupunkipolitiikassa viljeltävien termien ja käsitteiden aakkostamiseen ja yhden näkökulman selittämiseen.

Aapinen julkaistiin kuntavaalien alla, mutta ilmeisesti se ei nostanut laskusuhdanteista sosiaalidemokraattien mainetta, koska minkäänlaista SDP:n hypetystä ei ole kevään aikana näkynyt. Pentti Arajärven ja Kaarin Taipaleen taskuun mahtuva kirja on kuitenkin oiva lohduke uudelle valtuutetulle otettavaksi mukaan kunnanvaltuuston istuntosaliin, kun joku vaikka erehtyy pitämään liian pitkän puheen, tai kun keskustelu jämähtää toistamaan itseään ja kirjan haltija alkaa kaivata silmille tekemistä.

Teos on tietyin rajauksin yleissivistävä ja asiallinen, jos kykenee asettamaan sosiaalidemokraattiset lasit nenälleen eikä suivaannu poliittisesta propagandasta. Tietysti kahden poliitikon kirjoittama kirjaa lukiessaan uhraa aikansa ja energiansa kahden poliitikon näkemykselle. Arajärvi ja Taipale kuitenkin pystyvät selittämään terminologiaa myös poliittisesti eri suuntaan kallistuville henkilöille.

Viime vuosien poliittiset käänteet ovat ilmeisesti herättäneet kiinnostusta retoriikkaan ja poliittiseen argumentaatioon, kun kuluneena keväänä julkaistiin myös retoriikantutkija Jouni Tillin teos ”Miten puhumme, kun puhumme politiikkaa”. Tilli on kunnallispolitiikassa sitoutumattomana keskustan riveissä ja kritisoi hirnuvalla huumorilla pääministeri Sipilän puheita. Arajärvi ja Taipale puolestaan kritisoivat tapoja käyttää sanoja ja valjastaa sanoille vallitsevia merkityksiä. Viimeksi mainitut myöntävät kirjoittavansa häpeämättömän sosiaalidemokraattisesti, eivätkä yritä pestä näkökulmiaan pois tekstistä.

Kaupunkiaapinen keskittyy pääkaupungin politiikkaan ja sanastoon, mutta sanojen merkitykset vuotavat myös pohjolan vähälukuisempiinkin keskittymiin. Valinnanvapaustaistelijoita löytyy myös Itä-Suomesta. Paljon puhutaan tuottavuudesta, ulkoistamisesta, digitalisaatiosta ja ekologisuudesta sen kummemmin täsmentämättä mitä niillä tarkoitetaan.

Poliittiselle argumentaatiolle on tärkeämpää oikeat assosiaatiot kuin jaettu ymmärrys tarkoista merkityksistä. Kriittinen kaupunkiaapinen on kriittinen sosiaalidemokraattisesta näkökulmasta mutta ei yritäkään herättää rauhallista monipuolista pohdintaa ja asian kaikkien laitojen tarkastelua.