Kaikki kirjoittajan Pasi Huttunen artikkelit

Monimutkainen rakastuminen

Teksti ja kuvat: Sini-Maria Melanen
Kaupunginteatteriin ohjaajavierailun tekevä Kai Paavilainen Pahan äitipuolen lavasteissa.

Uusperheen dynamiikkaa kuvaava Paha äitipuoli nähdään pian Joensuun Kaupunginteatterissa. Kirsi Porkan ja Marina Meinanderin käsikirjoittama näytelmä sai kantaesityksensä Kansallisteatterin lavalla helmikuussa 2016.
Paha äitipuoli kertoo uusperheen arjesta tragikoomisin ottein. Sari ja Otso rakastuvat toisiinsa, ja muuttavat sama katon alle. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä samassa paketissa tulevat mukana Sarin 13-vuotias tytär Roosa ja Otson 15-vuotias teini Rosa. Kun kuvioon ympätään vielä temperamenttinen ex-vaimo ja kuolemaa odottava leskiäiti, alkaa kasassa olla kunnon perhedraaman ainekset. Sari tahtoisi koko suvun saman pöydän ääreen, mutta perheen yhdistäminen ei ole täysin mutkatonta.

Näytelmän on ohjannut Kai Paavilainen, joka on nähty vuosien varrella Kaupunginteatterin lavalla näyttelijän roolissa.
”On ollut mielenkiintoista päästä ohjaamaan omia kollegoja, jotka on oppinut tuntemaan näyttelijäntyön kautta.”
Paavilainen on näyttelemisen ja ohjaamisen lisäksi toiminut Teatteri väkivahvan ja Niittylahden näyttelijäkoulutuksen vetäjänä.
Näytelmä avaa sellaisia arkisia tilanteita ja tunteita, jotka ovat Paavilaisen mukaan hyvin tunnistettavissa, vaikka ei itse uusperheessä eläisikään. Pahan äitipuolen realismi on kouriintuntuvaa ja totta.
”Käsikirjoituksessa kiinnosti eniten tilanteiden tuttuus ja ne haaveet, toiveet ja pelot, joihin on helppo samaistua.”

Suuriksi teemoiksi nousevat turvattomuus, rakkauden kaipuu sekä pelko hylätyksi tulemisesta, mikä ajaa kaikkia näytelmän hahmoja. Lisäksi herää kysymys siitä, missä määrin omiin haaveisiin liittyy itsekkyyttä.
”Kaikki lähtee liikkeelle kahden ihmisen rakastumisesta, joka muuttaa monen ihmisen elämän. Alaotsikko ”kun rakastuminen ei ole kahden kauppa” kuvaa juuri tätä tilannetta.”

Paha äitipuoli ensi-illassa Kaupunginteatterilla 4.3.2017 klo.19. Keskustelutilaisuus uusperheen elämästä 7.3.2017 klo 10-11 Perheentalolla. Tilaisuudessa läsnä näytelmän kirjoittajat Kirsi Porkka ja Marina Meinander.

Pankkien myönnettävä tunnukset EU-kansalaisille

Teksti: Pasi Huttunen

Pankkien on jatkossa myönnettävä verkkopankkitunnukset EU- ja ETA-maiden kansalaisille jos niillä ei ole lakiin perustuvaa syytä olla niin tekemättä. Aiemmin pankit vetosivat pelkoihin rahanpesusta ja terrorismista eivätkä välttämättä myöntäneet verkkopankkitunnuksia, jos anojalla ei ollut suomalaisen viranomaisen myöntämää henkilöllisyystodistusta.

Tuoreen korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan pankkien on hyväksyttävä minkä tahansa EU- tai ETA-maan viranomaisen myöntämä henkilöllisyystodistus. KHO ryyditti päätöstään vielä 5000 euron uhkasakolla, jos pankit eivät noudata määräystä. Oikeusprosessi lähti liikkeelle kun S-pankki ei myöntänyt Viron kansalaiselle verkkopankkitunnuksia ja hän vei asian käräjille.

Opiskelijoiden kannalta asia on merkittävä. Etenkin ulkomailta Suomeen tutkintoaan tekemään saapuvien opiskelijoiden kannalta on tärkeää saada verkkopankkitunnukset, koska se paitsi helpottaa huomattavasti pankkiasioiden hoitamista voi verkkopankkitunnuksilla tunnistautua useissa verkkopalveluissa.

EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevat ovat edelleen pankkien armoilla.

Talvipäivillä yleisöryntäys – yli 2000 tulevaa kansankynttilää toi valoa talviseen Savonlinnaan.

Teksti: Nina Räsänen
Kuvat: Mari Rantanen

Noin 2300 opettajaopiskelijaa juhli perinteisiä Talvipäiviä Savonlinnassa 17.-19. helmikuuta. Teemana oli urheilu ja sloganina ”Nevö foget”. Talvipäivät on suurin yhden alan opiskelijatapahtuma, jossa voi osallistua ohjelmaan urheilusta live-musiikkiin. Tapahtumaa on juhlittu Savonlinnassa viimeksi 2009.
Tapahtuma avattiin perjantai-iltana Kauppatorilla, josta haalareillaan väriä katukuvaan tuovat opiskelijat siirtyivät kulkueena iltajuhliin. Avajaispuhe kannusti jokaista osoittamaan lämpöä ja rakkautta kanssaihmisiä kohtaan. Torilla esiintyi myös Musta Barbaari ja Prinssi Jusuf.

Suurin iltajuhla järjestettiin OKL-hallilla, jonne mahtui 1150 ihmistä. Iltabileitä oli järjestetty myös muihin Savonlinnan keskustan baareihin. Iltabileiden esiintyjinä oli muun muassa Ellinoora ja Softengine.
Juhlimisen lisäksi lauantaina ohjelmassa oli myös Heikinpohjankentällä järjestetty talvirieha, jossa pääsi osallistumaan  mm. Tankofutikseen, silitysrautacurlingiin sekä perinteisiin talviaktiviteetteihin. Urheilun lisäksi oli mahdollista päästä kapakkakierrokselle lähikuntiin, päivätansseille ja Olavinlinnan pimeälle kierrokselle.

Juhlinta loppui sunnuntaina puolen päivän aikoihin, kun minimiyöunilla pärjänneet vieraat nousivat busseihinsa. Viikonloppu sujui järjestäjien ja osallistujien mielestä mutkattomasti. Talvipäiväyhdistyksen puheenjohtaja Emilia Räsäsen mukaan negatiivista palautetta oli tullut vain siitä, että pääbilepaikkaan mahtui vain puolet, eli 1150 henkilöä, osallistujamäärästä.
Järjestettiin Savonlinnassa viimeksi vuonna 2009. Urheiluun viittaavaan Nevö foget –teemaan voisi liittää vielä Never again, koska kyseessä oli viimeiset Savonlinnan järjestämät Talvipäivät. Itä-Suomen yliopiston päätöksen mukaisesti Savonlinnan kampus lakkautetaan ja opetus sekä tutkimus keskityy Joensuuhun vuoden 2018 aikana.

 

Triosoitannan ytimessä

Teksti: Pertti Pulkkanen

Ben Granfelt Band: Another Day. Tuohi Records 2017.
Maamme todellisiin kitarankareihin lukeutuvan ja esimerkiksi Gringos Locosissa, Guitar Slingersissä ja Los Bastardos Finlandesissa vaikuttaneen Ben Granfeltin oman yhtyeen rumpalina kuullaan maestron itsensä tavoin todella monissa liemissä keitettyä rumpali Miri Miettistä ja basistina John Vihervää.

Iskeväriffinen Hangman’s Tree polkaisee uutuusalbumin komeasti liikkeelle. Pitkä ja vivahteikas nimiraita lukeutuu pitkäsoiton kaikkein onnistuneimpiin yksityissuorituksiin. Voiman ja melodisuuden upeat kombinaatiot Wayward Child ja Shine Like the Sun Over Me kuuluvat albumin potentiaalisimpiin hittikandidaatteihin.
Open Road, Open Book ja Rocking the Boat edustavat tyylitajuisia ja innostaviakin menopaloja ja niiden vastapainoksi Sweet Love tarjoaa tietynlaisesta perinteisyydestään huolimatta toimivaa slovarioastoa. You Are What You Is päättää terhakasti kokonaisuutena melkoisen vahvaksi osoittautuvan pitkäsoiton.

Granfelt on kitaristina huippuluokkaa, biisintekijänä pätevä ja myös solistina riittävä. Ben Granfelt Band toimii mainiosti myös levyllä, mutta keikkakontekstissa mitä todennäköisimmin vielä paremmin.

Rikkaasti versova blues-uutuus

Teksti: Pertti Pulkkanen
Kuva on kaappaus Erja Lyytisen Stolen Hearts -kappaleen musiikkivideolta.

Erja Lyytinen: Stolen Hearts. Tuohi Records 2017.
Maamme blueskuningattariin lukeutuva Erja Lyytinen pitää yllä suhteellisen rivakkaa levytystahtia. Elmore James-tribuuttialbumia ja livelevyä seuraa jo nyt tuoreesta tuotannosta koostuva pitkäsoitto. Vaikka blues säilyy edelleen Lyytisen musiikillisen ilmaisun perustana, on uutukaisella tarjottavanaan elementtejä myös monista muista genreistä.
Pitkäsoiton käynnistävä nimikkoraita Stolen Hearts sisältää onnistuneen ripauksen hardrockvivahteita. Rytmiikaltaan kekseliäs Rocking Chair tarjoaa myös vakuuttavaa soolotyöskentelyä ja iskevää riffittelyä. Balladimaisempaa osastoa edustava Love Laboratory on kuulunut Lyytisen keikkaohjelmistoon jo reilusti ennen uutuusalbumin julkaisua.

Slidekitarointi värittää vakaväsävyisen puhuttelevaa 24 Angels- raitaa. Yli seitsemän minuutin kokonaiskestossaan Black Ocean käy Lyytisen uutuusalbumin teoksesta. Terhakan yleisbeattinsa vastapainoksi kappaleella on tarjottavanaan hitaampi, pitkä ja miellyttävän mielikuvitusrikas kitarasoolo-osuus. Slowly Burning on albumin ensimmäinen tyylipuhdas hidas bluesnumero.
Lover’s Novels tekee paluun innovatiivisempiin sinisävyihin upean slidesoolon kruunaamana. Silver Stones edustaa pitkäsoiton seesteisintä antia kertosäkeensä hienoisilla popvivahteilla höystettynä. Awakening lisää tempoa ja osoittautuu kertosäkeensä iskevyydessä erääksi albumin hittipotentiaalisimmista raidoista. Maltillisesti käynnistyvä City of Angels löytää edetessään kaivattavaa voimaa ja tartuntapintaa. Myös pitkäsoiton päätöskappale Broken Eyes lukeutuu slovarimpaan tuotantoon.

Lyytisen uutuusalbumin hiturivoittoisuus voi olla hienoinen yllätys, mutta ei suinkaan pettymys. Suosikkiraitansa se sisällyttää silti rivakampien iskujensa joukkoon. Stolen Heartsin kappaleet ovat Lyytisen käsialaa, tosin niistä nimiraita ja Love Laboratory ovat yhteistyötä Davide Florenon ja 24 Angels Alan Darbyn kanssa.
Stolen Heartsin ansiosta Lyytisen keikkasetissä on runsas edustus uutta tuotantoa, ja mainiota niin.

Maagiset kitarat Kuopiosta

Teksti: Pasi Huttunen

Detour 33: Tamed by Fear. Humu Records 2017.
Olin taannoin juuri päässyt julistamasta, että instrumentaalimusiikki on paskaa ja kyllä se laulaja tarvitaan, että populaarimusiikista saa mitään otetta. Sitten kuulin Metallican Orionin ja tajusin, että olin puhunut täyttä tuubaa. Olin jo melkein unohtanut tämän harvinaislaatuisen itsereflektion hetken ja palannut halveksumaan instrumentaalimusaa. Sitten kuulin Detour 33:n kappaleen Sleeping With .44.
Koko Detour 33:n levy Tamed by Fear on erinomainen, mutta ensimmäisenä ja kenties voimakkaimmin levyltä potki juuri tuo Sleeping With .44, joka saattelee maailmoihinsa hienovaraisen taitavasti ja kutoo vaikuttavan äänimaiseman, joka ei todellakaan kaipaa lyriikkaa tuekseen. Heti sen jälkeen The Barn vie aivan toisenlaisiin, mutta yhtä voimakkaasti mukaansatempaaviin tunnelmiin. Minut se vei Granadaan Calle Elvira -kadun hippien, huumediilereiden, koirien ja teehuoneiden keskelle, mutta kukin kuulee tavallaan. Ainakaan biisin nimi ei oikein viittaa Etelä-Espanjaan. Nimibiisi Tamed by Fearin alku tuo mieleen hämmentävällä tavalla Rammsteinin kappaleen Mutter, mutta lähtee sitten aivan muille urille ja sen rautalankainen melankolia paaluttaa musiikin hyvin itäsuomalaiseen turpeeseen.

Kitarat muuttuvat Markus Väisäsen, Juuso Kolhon ja Jarkka Rissasen käsissä maagisiksi työkaluiksi ja Janne Mathlinin rummut kannattelevat ilmavaa kokonaisuutta. Music noir -termillä kuvailtu musiikki on tunnelmiltaan välillä synkkää, usein melankolista, mutta silti taidokkuudessaan ja elokuvallisuudessaan hyvin inspiroivaa. Kuulijaa saatellaan kaurismäkeläisestä, lakonisesta räkälästä hikiseen Louisianaan Rustin Cohlen jalanjäljille.

Humu Recordsin katalogin jatkoksi Detour 33:n Tamed by Fear istuu luontevasti ja jatkaa putiikin julkaisujen kovaa tasoa. Ihan eurosymbolit silmissä tätä julkaisupäätöstä ei varmaan ole tehty, sillä en välttämättä povaile Tamed by Fearista huikeaa kaupallista menestystä. Minulle siitä muodostui kuitenkin levy, jonka tässä mainittuihin biiseihin tulen palaamaan vielä vuosienkin päästä samaan tapaan kuin siihen Orioniin. Näin kauniisti punotut tunnelmapalat jättävät muistiin vahvan leiman.

Rokin ryhtiliike Joensuusta

Teksti: Pasi Huttunen

Dynamo: IV. Concorde Music Company 2017.
Ensimmäisessä biisissä Kadut kuljetaan yksin kaduilla kohti unelmaa ja eletään hetkessä. Siitä eivät rokkisanoitukset enempää rokkisanoitusmaisemmiksi taida mennä. Toinen biisi tuokin sitten mukaan toista hyvin perinteistä näkökulmaa. Saamaton kertoo sopeutumattomuudesta.
”Lyön päätä seinään kovempaa, ei oo muutakaan”.
90-luku tuli läpileikattua Dynamon IV-esikoispitkäsoiton ensimmäisen kahden biisin aikana ja samalla touhulla jatketaan läpi levyn. Bändi ei jää pastissiksi, vaan hioo vanhoista palikoista ajan patinan pois ja rakentaa niistä oman, tuoreelta kuulostavan soundinsa. Dynamon levy painottaa tunnelmissaan nostalgisen kaihon sijaan ysäriltä kaivettua, välinpitämätöntä ja bilettämään kannustavaa asennetta. En tiedä viittaako levyn nimi siihen vai roomalaiseen numeroon, mutta IV on lyhenne termistä intravenous, suonensisäinen.

Tässä musiikissa Popeda kohtaa vanhan liiton hevin erittäin popälykkäällä tavalla. Se on hyvin tyylitietoista ja metallisävyt pidetään tiukasti kurissa. Homma pidetään rokkina. Tämä ei ole progressiivista, kokeilevaa eikä kenkien tuijottelua vaan ihan sitä itseään. Olen jo aiemmin todennut, että kappale Helsinki-Hollywood tuo mieleen Tehosekoittimen. Monesta muusta biisistä voi sanoa samaa. Petri Karttusen saksofonismi menee välillä suorastaan säädyttömän puolelle – kuten kuuluukin. Myös biisien nimet kuten Helsinki-Hollywood, Käärmeenkantaja, Kadut ja Tyypit ovat linjassa rokkifiilistelyn kanssa.
Lyriikoita kuunnellessa tulee jopa mieleen, että tässä operoidaan aika pitkälti samalla tantereella kuin Tiktak aikoinaan. Teinit löytävät luultavasti samaistumispintaa. Jussi Tapani Holopaisen voimakas ääni ja sumeilemattomampi tyyli toki tekee Dynamon soundista hiukan nuorten naisten muodostaman Tiktakin soundia rouheamman, mutta bändeissä kuulee paljon samaa välittömyyttä ja silti itsetietoisuutta.
Bändin kitaristi Ville Luhio pohti viime vuonna Uljaan haastattelussa sinkkulohkaisua Helsinki-Hollywood: ”Kuka oikeasti julkaisee nykyään debyyttisinglenä kappaleen joka kestää yli neljä minuuttia, sisältää saksofonisoolon ja toisessa lauseessa jo kiroillaan? Tietynlainen kaupallinen itsemurha radiosoittoa ajatellen.”

Nyt kun cheekkien ja jiiveegeiden sekä toisaalta ironisten viiksiensä takaa kurkistelevien hipsterirokkareiden synnyttämä vastareaktio on tehnyt Dynamon kaltaisesta perinteisemmästä rokista taas kapinallista ja festareiden ohjelmistoista käydään jokakesäinen keskustelu, että pitäisikö nimi rock pudottaa pois, niin kuvaillun kaltainen debyyttisingle on tietysti kaikkea muuta kuin kaupallinen itsemurha. Uskon Luhion jo kommentoidessaan tienneen sen oikein hyvin.
IV kulkee siinä rajoilla, että se voisi tosi helposti lipsahtaa vaivaannuttavan puolelle. Se vain on niin pirun hyvin tehty, että biisi toisensa jälkeen vakuuttaa ja kokonaisuus toimii.
Tässä vaiheessa kun levyä on ehtinyt luukuttaa vasta muutaman päivän on mahdoton sanoa, kuinka hyvin tämä kestää aikaa, mutta periaatteessa levyllä käytetyt palikat ovat parin viime vuosikymmenen varrella osoittautuneet taitavissa käsissä ajattomiksi. Bändi on selvästi rakennettu energistä ja vauhdikasta live-esiintymistä varten.

Elokuva, joka ei yritä mitään

Teksti: Reeta Kankaanpää

Jim Jarmusch: Paterson (2017). Rooleissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani
2010-luvulla on ilmeisen trendikästä löytää kauneus ja onni elämän pienistä yksityiskohdista. Pysähtyminen, vähemmän tekeminen, meditointi ovat suosittuja tavoitteita, joilla myös tehdään valtavasti rahaa. Siksi trailerin perusteella epäilin Jim Jarmuschin uusinta elokuvaa Patersonia aiempia ohjaajan elokuvia heikommaksi teokseksi. Luin arvioista Patersonin kuvaavan arjen kauneutta ja pelkäsin Jarmuschin sortuneen yhtäkkiä miellyttämään valtayleisöä. Onneksi epäilyni oli aiheeton.
Paterson ei nimittäin pyri olemaan kaunis, viisas tai nokkela. Mielestäni se ei oikeastaan pyri olemaan mitään. En pitänyt siitä siksi, että se olisi tuore tai hauska. Elokuva nousi yhdeksi suosikeistani siksi, että se koskettaa minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. En usko olevani ainoa jolle niin käy mutta en pysty selittämään, mikä elokuvassa toimii kullekin.

Paterson kuvaa viikon Paterson nimisen herran elämässä Paterson nimisessä kaupungissa. Herra Paterson (Girls -sarjasta tuttu Adam Driver) on tyyni ja pohdiskeleva, iättömän oloinen hahmo, joka elää rakkaudentäyteisessä parisuhteessa boheemiin naiseen. Elokuva etenee yhtä tyynesti kuin herra Paterson itse ja katsojaa voi hämmentää, kuinka niin rauhallinen elokuva saattaa silti pysyä alusta loppuminuutteihin niin kiinnostavana.
Jarmuschin aikaisemmissa elokuvissa voi nähdä sosiologista, yhteiskunnallista ja sosiaalisten suhteiden pohdiskelua, ja monet elokuvien kohtauksista voisivat hyvin olla Jarmuschin teoreettisia analyyseja inhimillisten suhteiden dynamiikasta. Paterson keskittyy poikkeuksellisesti yhden ihmisen elämään mutta onnistuu silti pysyttelemään yllättävän neutraalina ja objektiivisena kuvauksena.

Jarmusch ei pyri piilottamaan elokuvaansa korulauseita eikä oivaltamiaan syviä filosofisia pohdiskeluja. Patersonin runot eivät ole suoranaisia taiteen suurteoksia – niiden kauneus jää katsojan arvioitavaksi. Elokuvassa on paljon sanatonta informaatiota, jonka katsoja saa itse halutessaan huomata. Elokuva on myös ensikatsomalta niin salaperäinen, että sen voi katsoa useamman kerran ja yhä löytää siitä jotakin uutta ja henkilökohtaista. Ympäristö, jossa elokuva on kuvattu, ei ole erityisen kaunis tai ruma, ja elokuvan musiikki sointuu kaupungin tavanomaisuuteen.
Paterson ei näytä hehkuttavan arkisen bussikuskin työn hohdokkuutta eikä se sano mitään, mitä katsoja ei jo tietäisi. Elokuvan harmonisuus kuitenkin vakuuttaa. Jos elokuvan haluaa nähdä elokuvahistorian merkkiteoksena, niin se on sellainen. Jos taas katsoja etsii jotakin ennen näkemätöntä ja itseään viisaampaa, se saattaa näyttäytyä jopa tylsänä. Jarmuschin uutuuden kannattaa antaa tulla oman suojakilven läpi ja puhutella.

Etkö Aki löytänyt Kuosmasta parempaa?

Teksti: Reeta Kankaanpää
Joensuulaistunut Janne Hyytiäinen kuvassa keskellä vähäpuheisen kokin roolissa.

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (2017)
Odotin jännittyneenä. Suomalaisen lahjakkuuden minimalistinen tyyli on sisällöllisesti rikas ja henkilöiden hiljaisuudet kertovat vähäisten sanojen välissä omaa tarinaansa. Aki Kaurismäki käsittelee monissa elokuvissaan rankkoja elämäntarinoita köyhyydestä ja osattomuudesta. Aiemmin ilmestynyt Le Havre (2011) käsitteli jo ajankohtaisempaa paperittoman siirtolaisen asemaa. Siksi uusimman elokuvan turvapaikanhakuteema sopii ajankuvaan ja Kaurismäen yhteiskunnalliseen kannanottoon. Hatunnoston ohjaaja ansaitsee niin uskollisuudestaan tyylilleen kuin teeman nykyaikaisuudestakin.

Elokuva alkaa kahdella tarinalla, jotka loppua kohden nivoutuvat yhteen. Kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen) vaihtaa paitamyynnin ravintolayrittäjyyteen ja samaan aikaan Khaled (Sherwan Haji) on paennut Syyriasta ja ilmoittautuu Suomen maahanmuuttoviranomaisille turvapaikanhakijana voidakseen etsiä pakomatkalla kadonnutta siskoaan.
Ravintola pyörii jotenkuten ja pakolainen kohtaa maahanmuuttajalle tyypillisiä haasteita Suomessa. Wikström ja Khaled kohtaavat ja löytävät keinon, miten he voivat auttaa toinen toistaan.

Ikävä pettymys elokuvassa oli huomata, ettei Kuosmanen sovellu päänäyttelijän rooliin. En ole aikoihin nähnyt yhtä jäykkää ja teennäistä näyttelemistä! Vastanäyttelijä Haji hallitsee kaurismäkeläisen tyylin paremmin ja onnistuu pienillä eleillään koskettamaan katsojaa syvästi. Elokuvasta jäi lopulta suorittamisen maku. Ikään kuin näyttelijät vain hoitaisivat roolinsa ilman että kykenisivät eläytymään esittämiensä henkilöiden kokemusmaailmaan. Henkilön historiaa ei pysty lukemaan tyhjään tuijottavista silmistä, jos henkilö ei samalla hetkellä ajattele elämäntarinaansa. Näyttää siltä kuin roolit olisi hoidettu kiireessä. Hauskuus elokuvassa tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Pitkälti samat näyttelijät ovat Kaurismäen ohjauksessa pystyneet aiemmin parempaan.
Tätä elokuvaa olisi vaikea pisteyttää, koska osa siitä on erittäin huolellista työtä ja osa taas juosten kustua.

Kauniita ja absurdeja sirpaleita Kafkasta

Teksti: Pasi Huttunen

Teatteridiletantit: Kafka ja keisari. Käsikirjoitus ja ohjaus: Niko Rotko Rooleissa: Iiro Tuovinen, Ella Törmikoski, Maria Korkatti, Sami Nousiainen Koreografiat: Laura Kosunen, Elina Selamo. Ensi-ilta Joensuun Pakkahuoneella 9.2.2017.
Kafka ja Keisari on intohimoisesti ja huolella kasaan laitettu näytelmä, joka tekee vaikutuksen sirpaleisuudestaan ja jopa sekavuudestaan huolimatta. Näytelmä on koostettu isosta nipusta Franz Kafkan tekstejä eikä kokonaisuutta ole edes yritetty runnoa helposti ymmärrettäväksi tarinaksi. Kafkan tyylille uskollisena myös näytelmä on absurdi ja paikoin ahdistava sekä välillä syvästi koskettava.
Teksti ei jää näytelmästä päällimmäiseksi mieleen. Myönnän, että minun on vaikea pysyä keskittyneesti mukana kaikissa lukuisissa tekstifragmenteissa. Hyvin fyysinen ilmaisu ja rohkea tapa nojata visuaalisuuteen tekevät näytelmästä enemmän aistillisen kuin älyllisen kokemuksen, vaikka on vaikea sanoa, onko se käsikirjoittaja-ohjaaja Niko Rotkon tarkoitus. Esitys on monessakin mielessä kiehtovaa katsottavaa verhoihin valoilla luotuine kuvineen ja katosta roikkuvine päineen.

Ohjaus ja näyttelijöiden työskentely on paneutunutta ja perusteellista. Nelikko Iiro Tuovinen, Ella Törmikoski, Maria Korkatti ja Sami Nousiainen tekevät kaikki hyvää työtä. Mistään kohtaa ei tihku katsomoon juosten kusemisen tuntu, mutta ei myöskään rutinoitumisen. Pelkästään se tekee näytelmästä ilahduttavaa katsottavaa.
Tuovinen on jo aiemmin moneen kertaan näyttänyt kyntensä koomikkona ja onnistuu nyt viemään sen saman fyysisyyden ja ilmaisuvoiman vakavahenkisempään draaamaan. Ilmaisu on sillä tavalla voimakasta, että uhkaa välillä lipsua puhtaan komiikan puolelle, mutta Tuovinen tasapainottelee tämän veteen piirretyn viivan paremmalla puolella läpi näytelmän.
Tuovisen ohella Törmikoski ja Korkatti suoriutuvat monipuolisista ja vahvasti liikkeeseen nojaavista rooleistaan erinomaisesti. Nousiaisen rooli jättää muita vähemmän tilaa virtuositeetin esittelyyn, mutta kannattelee vakuuttavalla tavalla koko esitystä.

Pakkahuoneelle saapuessa lyödään kouraan saksankielinen lomake täytettäväksi, jotta saa paikkanumeron. Kirjoitan siihen olevani Klaus Meine Scorpionsista ja saan numeron seitsemän. Eturivi! Performanssi alkaa siis jo ennen varsinaista näytelmää, mutta esityksen aikana ei yleisöä sen kummemmin osallisteta, vaikka joku yleisössä ehtii olla asiasta hiukan huolissaan. Jonkin verran näyttelijät toki kaivelevat tavaraa penkkien alta ja kiipeilevät penkkiriveillä yleisön seassa. Mielikuvitus jää leikkimään kaikilla mahdollisilla kafkamaisuuksilla, joihin yleisöä olisi voitu altistaa, mutta luultavasti parempi, että niin ei tehty. Tätä oli mukava keskittyä vain katselemaan.

Teatteridiletantit jatkaa kunnianhimoisella linjallaan ja tuo jälleen mielenkiintoisen ja hitusen haastavankin teoksen joensuulaisen teatterikattauksen osaksi.