Kaikki kirjoittajan Uljaan Päätoimittaja artikkelit

Oulussa linjattiin automaatiojäsenyyttä vastaan

Teksti: Jussi Turunen
Kuvat: Tiina Marila

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) päivitettyyn linjapaperiin lisätty kirjaus automaatiojäsenyydestä luopumisesta ei ole toistaiseksi aiheuttanut vastaavia aikeita muissa ylioppilaskunnissa.

Yliopiston perustutkinto-opiskelijan tulee lain mukaan kuulua ylioppilaskuntaan, eikä ylioppilaskunta voi yksin päättää vapaaehtoisesta jäsenyydestä ilman lakimuutosta.
Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan (ISYY) hallituksen puheenjohtajan Juuso Sikiön mukaan automaatiojäsenyyskeskustelua on seurattu tarkasti ISYYn hallituksessa ja koko ylioppilasliikkeessä.

”ISYYn linjapankissa tai strategiassa ei puhuta mitään automaatiojäsenyydestä, ei puolesta eikä vastaan. Hallitus tukee automaatiojäsenyyttä, mutta siitäkin on käyty vain epävirallisia keskusteluja eli virallista kannanottoa tai linjaamista ei ole tehty. Pidän siis virallisena kantana tai linjana sellaista, joka olisi hyväksytty edustajiston tai hallituksen kokouksessa”, Sikiö kertoo.

Vielä muissa ylioppilaskunnissa ei ole noussut esille tarvetta vastaavaan linjaamiseen kuin mitä Oulussa on nähty.

”Kyllä tämä päätös on herättänyt kohtuullisesti mielenkiintoa myös muissa ylioppilaskunnissa. Suomen ylioppilaskuntien liitolla ei ole varsinaista kantaa tähän, mutta jäsenistön tahto on tulkintani mukaan ollut toistaiseksi aika vahvasti automaatiojäsenyyden puolella. Oulu on siinä mielessä poikkeus”, toteaa Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) puheenjohtaja Miika Tiainen.

”Kyseessä on heidän enemmistönsä tahto. Tietysti laki on se mikä se on heidänkin osaltaan, eivätkä he sitä pysty muuttamaan yksipuolisella ilmoituksella.”

OYY:n hallituksen puheenjohtaja Kalle Parviainen taustoittaa, että Oulun yliopiston ylioppilaskunnan linjapaperi olisi pitänyt päivittää jo viime huhtikuussa, jolloin se päätettiin jättää pöydälle.

”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suurin osa edustajiston jäsenistä näytti päättäneen kantansa jo aiemmin keväällä. Itse kokouksessa kuultiin hyviä argumentteja ja tuli käsitys, että siihen oltiin valmistauduttu. Vähän jäi silti sellainen kuva, että tässä pelattiin jonkinlaista poliittista teatteria parin tunnin ajan”, Parviainen sanoo.

”Ehkä tässä on kyse mielipiteestä, joidenkin henkilöiden mielestä pitäisi olla vapaus tehdä mitä haluaa, ja kuulua tai olla kuulumatta johonkin. On tosi vaikea vetää mitään yleistystä siitä, mitä niin sanottu riviopiskelija ajattelee automaatiojäsenyydestä.”

Onko OYY:n toimiston sisällä jo puhuttu siitä, mitä linjapaperissa mainittu ”taloudellinen varautuminen” voisi tarkoittaa käytännössä?

”Ei tätä juuri ole ehditty miettimään. Jos jäsenmäärä pienenee, niin tuotot pienenevät, jolloin mahdollisesti joudutaan irtisanomaan henkilöitä. Meidän täytyy miettiä, millä aikavälillä ryhdytään harrastamaan vaikka aggressiivisempaa sijoittamista, jonka avulla pystyttäisiin rahoittamaan toimintaa.”

ISYYn Sara Salonen kilpailee SYL:n hallituspaikasta

Teksti: Outi Lankinen
Kuvat: Risto Takala
Sara Saloselle on kertynyt kokemusta edunvalvontatyöstä ISYYn hallituksesta, jossa Salonen toimii tänä vuonna koulutuspoliittisena vastaavana.

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta (ISYY) on asettanut Sara Salosen ehdokkaaksi Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) marraskuussa äänestettävään uuteen hallituskokoonpanoon. Edellisen kerran ISYY:sta pääsi edunvalvoja SYL:n hallitukseen vuonna 2015, kun Paula Martikainen tuli valituksi tehtävään.

Ei ole yhdentekevää, ketkä SYL:ssa opiskelijoiden etuja ajavat. SYL on pitkän historiansa aikana ollut ajamassa opiskelijoiden kannalta merkittäviä päätöksiä. Järjestö on voimakkaasti ajanut muun muassa opiskelijoiden saamista yleisen asumistuen piiriin, mikä toteutuikin 2017. Tällä hetkellä se ajaa YTHS:n laajentamista koskemaan myös ammattikorkeakouluja.

Tänä vuonna ehdokkuudesta kilpailivat kaksi hallituksen jäsentä, Sara Salosen lisäksi Tommi Manninen. Lopullinen ehdokas päätettiin edustajiston järjestämässä ehdokaspaneelissa.

”Viime vuosina ISYY:ssa ei ole ollut kahta ehdokasta SYL:n liittohallitukseen. Isoilla ylioppilaskunnilla on ajoittain kaksi ehdokasta”, kertoo ISYYn hallituksen puheenjohtaja Juuso Sikiö.

Salosen mukaan kilpailu hallituskollegaa vastaan oli jännittävä, mutta tapahtui hyvässä hengessä. Salonen on ensimmäistä kertaa ehdolla SYL:n hallitukseen. Kokemusta edunvalvontatyöstä on kertynyt vuoden ajalta. ISYYn hallituksessa Salonen on toiminut koulutuspoliittisena vastaavana, jolloin hän on päässyt esimerkiksi vaikuttamaan oppimisympäristöihin. Kimmoke lähteä edunvalvontaan syntyi halusta vaikuttaa opiskelun tasa-arvoisuuteen.

”Se, että sosioekonomisesta asemasta ja taustasta huolimatta olisi tasa-arvoinen pohja lähteä opiskelemaan. Ja että opiskelijoilla olisi mahdollisuus tulla yliopiston kautta samalla tavalla kohdelluiksi ja saada yhtä laadukasta ja hyvää koulutusta”, Salonen kertoo vaikuttimistaan.

SYL:n Nuorten aika -vaaliohjelma vuoden 2019 eduskuntavaaleihin kutsuu tulevia vaaleja sukupolvivaaliksi. Vaaliohjelma on Suomen ylioppilaskuntien liiton ja ylioppilaskuntien yhteinen. Tavoitteena on kohdentaa tulevien päättäjien huomio poliittisten päätösten vaikutuksiin tulevia sukupolvia ja nuoria kohtaan.

Salosen mukaan sukupolvien väliset erot ovat olemassa ja kasvavat. Hän pitää tärkeänä pyrkiä sukupolvien välisten erojen tasoittumiseen parantamalla koulutuksen houkuttelevuutta ja rohkaisemalla nuoria mukaan päättäjäpuolelle. Salonen pitää tärkeänä myös panostusta koulutuksen rahoitukseen.

”Meidän pitää saada vankka ja tasapainoinen rahoitus korkeakouluille, jotta pystyttäisiin takaamaan koulutuksen laatu ja opiskelijoiden hyvinvointi. Opintojen aikana tuettu rahoitus on tärkeä, että opiskelijan olisi mahdollista keskittyä opintoihinsa.”

Salosen kiinnostus valtakunnalliseen edunvalvontaan syntyi halusta tuoda Itä-Suomen ja ISYYn ääntä esille. SYL:n edunvalvojat ovatkin usein omaan paikallistason ylioppilaskuntaansa yhteydessä.

SYL:n liittohallituksen jäsenet vuodelle 2019 valitaan 16–17.11.2018. ISYY järjestää Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella hallitukseen hakeville ehdokaspaneelin torstaina 1. marraskuuta. Kaikki 11 ehdokasta ovat tulossa paikalle esittäytymään ja keskustelemaan ylioppilasliikkeen asioista. Vaalipaneeli järjestetään Futura-rakennuksen tilassa F100 kello 15–17.

The Who laulusolistin silmin

Roger Daltry: My Generation. Rocklegendan omaelämäkerta. Bazar: 2018. 416 s.

Britti-invaasiota edustaneista yhtyeistä The Who lukeutuu kiistattomaan ydinryhmään Beatlesin, Stonesien ja The Kinksin kanssa. Yhtyeen johtohahmon, kitaristin, biisintekijän ja myös solistina toimivan Pete Townshendin elämäkerran jälkeen vuorossa ovat kvartetin toisen henkiin jääneen, eli vokalisti Roger Daltreyn muistelmat.

Heidän lapsuusvuodet ovat harvinaislaatuisen onnelliset. Huomattavan nuorella iällä musiikillista lahjakkuutta omannut Daltrey lauloi kuorossa ja Elvis Presley muutti myös hänen kohdallaan kaiken. Taidekouluympyröistä tutuiksi tulleet Pete Townshendin ja John Entwistlen Daltrey kohottaa jo varhaisvaiheessa poikkeuksellisen lahjakkaiksi muusikoiksi.

Yhtyeen kokoonpanon täydensi harvinaislaatuisen soittotyylin omannut rumpali Keith Moon. The Whon varhaistuotannon kolme ensimmäistä singleä; Can’t Explain, Anyway Anyhow Anywhere ja suoranaisesta anthemista käynyt My Generation käsitellään teoksessa asiaan kuuluvan seikkaperäisesti. The Whon uran alkuvaiheessa Daltrey nostaa hattua toiselle keskeiselle lontoolaiselle mod-yhtyeelle The Small Facesille ja erityisesti sen solistille Steve Marriottille.

The Whon varhaisista albumeista keskeisimmmäksi teoksessa kohoaa tietä rockooppera Tommylle hienoisesti raivannut yhtyeen kolmas pitkäsoitto, vuonna 1967 ilmestynyt The Who Sell Out. Samaisen vuoden kesään ajoittui merkittävä esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla. Reilua kahta vuotta myöhemmin tapahtunut keikka Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja sitä toukokuussa 1969 edeltänyt rockooppera Tommy merkitsivät The Wholle lopullista läpimurtoa Yhdysvalloissa.

Vuoden 1970 helmikuussa nauhoitettu Live at Leeds lasketaan kevyesti kaikkien aikojen parhaiden konserttitaltiointien joukkoon, mutta Daltrey itse piti sitä laadukkaampana seuraavana päivänä, eli 15. helmikuuta 1970 Hullissa soitettua The Whon konserttia, joka julkaistiin levyformaatissa vuoden 2012 lopussa. Yleisesti yhtyeen parhaaksi albumiksi kohotettu, elokuussa 1971 ilmestynyt Who’s Next on myös Daltreyn suosikki The Whon tuotannosta.

Muistelmissa käsitellään tarkasti myös Pete Townshendin alun perin suunnittelemaa ja toteutumatta jäänyttä Lifehouse-oopperaprojektia, jonka sijasta Who’s Next julkaistiin. Vuonna1973 ilmestynyt The Whon toinen rockooppera Quadrophenia lukeutuu myös yhtyeen mestariteoksiin, mutta äänitystensä osalta kyseessä oli jo varsin vaikea albumi. Siitä eteenpäin Daltreyn muistelmissa käsittelyssä ovatkin emoyhtyettä voimakkaammin hänen sooloalbuminsa ja muut työnsä.

Keith Moonin kuoltua syyskuussa 1978 hänen paikkansa ottanut, aikaisemmin Small Facesissa ja The Facesissa vaikuttanut Kenney Jones ei kiistattomasta ammattitaidostaan huolimatta ollut Daltreyn mukaan sopiva muusikko The Wholle. Yhtyeen lopetettua siltä erää toimintansa 80-luvun alkupuolella albumien Face Dances (1981) ja It’s Hard (1982) jälkeen, joista ensin mainittuun Daltrey ei teoksessaan lainkaan viittaa, hän keskittyi solistin rooliaan voimakkaammin näyttelemiseen.

90-luvun loppupuolelta lähtien The Who on ollut jälleen Daltreylle ja Townshendille prioriteetti. Edes rauhallisuutensa vastapainoksi pimeän puolen omanneen basistivirtuoosin John Entwistlen menehtyminen päivää ennen suunniteltua Yhdysvaltain-kiertuetta kesällä 2002, ei saanut kaksikkoa lopettamaan yhteistyötään.

Viimeisinä vuosina ja jopa vuosikymmeninä Daltreyn terveys on välillä reistaillut paitsi fyysisesti myös psyykkisesti. Silti The Whon klassikkokappaleet ovat osoittaneet elinvoimaisuutensa ja Daltreyn ja Townshendin työsuhde ainoastaan syventynyt.

Ajoittaisista vaikeista ajoista huolimatta teos jättää lämminhenkisen lukukokemuksen ja päällimmäisenä muistikuvan lippua korkealla pitävästä kiistattomasta brittiläisen rockin merkkipaalusta.

Kun uskon lämpö laantuu

Teksti: Jyri Hoffrén
Kuvat: Mira Asikainen

Marko Annala (s.1972) on monelle varmasti tuttu menestyneen suomalaisen hevibändin Mokoman perustajana ja muusikkona.

Marko Annala on myös luonut uraa kirjailijana viime vuosien aikana. Hänen esikoisteoksensa Värityskirja ilmestyi vuoden 2017 alussa ja kertoi koskettavan autofiktiivisen kasvutarinan koulukiusatusta joutsenolaisesta pojasta menestyneen bändin keulahahmoksi.

Tänä vuonna ilmestyi Annalan toinen teos Paasto, joka on tyyliltään myös eräänlainen kasvutarina ja kertomus miehestä, joka pohtii omaa suhdettaan uskontoon.
Teos kurkistaa Annalan ikäisen Tampereella asuvan Matiaksen elämään, joka kokee uskonkriisiä juuri ennen pääsiäistä edeltävää suurta paastoa.

Uskonto on aina näytellyt suurta osaa Matiaksen elämässä. Hänen vaimonsa on harras uskovainen, myös hänen ystävänsä ovat tulleet tutuiksi uskonnon kautta, ja kaiken tämän lisäksi Matias työskentelee ortodoksisen uskonnon parissa tutkijana.

Kuitenkin jo heti kirjan alussa käy ilmi, että Markuksen uskonnollisuus on ollut hiipumassa jo viimeiset kymmenen vuotta. Merkkiä siitä palavasta lämmöstä, jonka hän aikoinaan koki kirkkoon liittyessä, ei ole näkynyt enää muutamiin vuosiin.

Annala kuvailee mielenkiintoisesti mitä päähenkilön pään sisällä tapahtuu ja onnistuu myös herättelemään ajatuksia lukijassa. Teoksen aihe on kuin onkin helposti samaistuttavissa ja hahmona Matias on sangen tavanomainen mies.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee Annalan tyyli kirjoittaa uskonnosta. Annala osaa kuvailla arkisia asioita kiinnostavasti, ja nähtävillä on myös hänen tietonsa siitä, mitä ortodoksinen uskonto oikein on.

Vaikka käsiteltävä teema onkin uskonnollinen, Annala ei painosta lukijaa mihinkään, vaan antaa päähenkilön kautta avaimet avoimeen itsetutkiskeluun.

Annala onkin valinnut teemaksi ajankohtaisen aiheen, ottaen huomioon kuinka yhä useampi ihminen on eroamassa kirkosta ja pohtimassa uudestaan suhtautumistaan uskontoon.

Kirjan ajan läsnä on myös menettämisen pelko. Matiaksen vanhemmat kuolivat hänen ollessaan teini-iässä ja nyt myöhemmällä iällään Matiaksen täytyy konkreettisesti pohtia sitä, menettääkö hän osan ystävistään erotessaan kirkosta.

Erityisesti mielenkiintoista on Matiaksen suhde hänen vaimoonsa, joka on harras uskovainen ja lähtenyt lähetysreissulle Afrikkaan. Voiko Matiaksen vaimo koskaan ymmärtää hänen päätöstään erota kirkosta ja onko heidän suhteensa rakentunut pelkästään uskonnon ympärille?

Annalan kirjaa voi suositella myös ihmisille, jotka eivät olisi mitenkään erityisesti kiinnostuneita uskonnollisuudesta, sillä Paasto on hieno kertomus ihmiselämän ongelmista ja niiden läpikäymisestä.

Marko Annala: Paasto. Like: 2018. 280 s.

Hedonismilla ei mässäillä

Teksti: Pertti Pulkkanen
Kuvat: Like Kustannus
K. K. Downing, Mark Eglinton: 40 vuotta Judas Priestiä. LIKE: 2018. 350 s.

40 vuotta Judas Priestiä -teoksessa ääneen pääsee kyseisen brittiheavyn klassikon toinen kitaristi, melko nopeasti rytmikitaristin roolin yhtyeessä itselleen omaksunut K. K. Downing.

Kirjan alkuosa käy totuudenmukaisesti läpi Downingin lapsuusajat, joita sävytti erityisesti vaikea isäsuhde. Vaikka Downing menestyikin koulussa, musiikki vei nuorukaisen mennessään 60-luvun puoliväliin mennessä. Aluksi Downing diggasi Stonesien ja The Pretty Thingsin kaltaisia brittiläisiä rhythm and blues -yhtyeitä sekä irlantilaisen Van Morrisonin luotsaamaa Them-bändiä. Jimi Hendrixistä muodostui hänelle silti ehdottomasti keskeisin diggauskohde ja vaikuttaja ja Downing todensi Hendrixiltä myös useita konsertteja. Niistä ensimmäinen ajoittui vuoden 1967 marraskuuhun Coventry Theatressa ja viimeinen vuoteen 1970 The Isle of Wightin -festivaaleilla.

Judas Priestin muodostumisen kannalta erityisen merkittäväksi osoittautui Downingin tutustuminen solisti Rob Halfordiin Downingin tyttöystävän siskon kautta. Yhtyeen sisäisessä hierarkiassa Downing hyväksyi nopeasti toisen kitaristin Glenn Tiptonin määrätyllä tavalla dominoivan aseman.

Jo vuonna 1974 ilmestynyt ja muutaman seuraajansa tavoin progevaikutteinen yhtyeen esikoisalbumi Rocka Rolla onnistui musiikillisesti, mutta epäonnistui soundipolitiikkansa osalta. Musiikillisesti Judas Priest alkoi löytää itseään vuoden 1976 kakkospitkäsoitollaan Sad Wings of Destiny. Sen tavoin yhtyeen varhaistuotannon klassikoihin lukeutuivat seuraavina vuosina ilmestyneet albumit Sin After Sin ja Stained Class, joista edellisen tuottajana vaikutti Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon basisti Roger Glover.

Stained Classin tavoin jo vuoden 1978 aikana ilmestyneellä albumilla Killing Machine, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Hell Bent for Leather, Priest suoristi hienoisesti ja onnistuneesti musiikillista ilmaisuaan. 80-luvun alussa ilmestyivät myös myyntimenestyksiksi osoittautuneet ja laadukkaat albumit British Steel ja Screaming for Vengeance. Niistä jälkimmäinen on kahden ja puolen miljoonan kappaleen myynnillään Priestin suurin menestys.

Vuonna 1984 julkaistu pitkäsoitto Defenders of Faith lukeutui niin ikään yhtyeen selkeiden onnistumisten sarjaan. Vahvan kappalemateriaalin lisäksi Halfordin vokalisointi oli kyseisellä albumilla liki pitäen laadukkaimillaan.

80-luvun loppupuolella Priest sitä vastoin etsi menestyksestä huolimatta musiikillisesti itseään. Vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet albumit Turbo ja Ram It Down saavuttivat yhtyeen diggareiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton.

Priestin 90-luku alkoi vakuuttavasti sittemmin klassikoksi kohotetulla albumilla Painkiller. Viimeiset Downingin kitarointia sisältävät Priestin pitkäsoitot, vuosina 2005 ja 2008 julkaistut Angel of Retribution ja Nostradamus nousevat yhtyeen laadukkaimpien töiden joukkoon.

Downing jätti Priestin vuonna 2010. Keskeisimpiin lähdön syihin lukeutui taiteellisessa mielessä epäonnistunut British Steel -albumin tiimoilta tehty 30-vuotisjuhlakiertue, jolla Downingin aisapari Glenn Tipton ei enää ollut parhaassa soittovireessään.

Teoksessa tuodaan esiin Priestin kiertue-elämän ajoittainen hedonistisuus, mutta sillä ei mässäillä. Kiertuekumppaneista esiin nousee erityisen myönteisesti Ac/Dc vuonna 1979 ja vastaavasti vähemmän positiivisessa mielessä Iron Maiden 80-luvun alkuvuosina. Tuoreemmissa Maidenia koskevissa kommenteissa sotakirveet on selvästi haudattu ja Downing tunnustaa avoimesti Maidenin musiikilliset ansiot. Todellisiin Priestin sielunveljiin brittiläisistä kollegoista lukeutui Def Leppard.

Kokonaisuutena 40 vuotta Judas Priestiä on kirjoitettu niin sujuvasti ja innostavasti, että yhtyeen musiikin keskivertodiggari lukee kirjan liki pitäen ahmien. Ennen kaikkea teos vahvistaa tyylitajuisesti kuvaa Judas Priestistä eräänä brittiheavyn tärkeimmistä ja sen kehitykseen oleellisesti vaikuttaneista yhtyeistä.

Tyttö yhteisön varjossa

Teksti: Outi Lankinen
Kuvat: Mira Asikainen

Essi Ihosen (s. 1987) esikoisteos Ainoa taivas uppoutuu esikoislestadiolaisen seurakunnan sisällä vallitseviin ongelmiin. Suomalaisten vanhojen herätysliikkeiden sisäiset ongelmat ovat olleet viime vuosina kirjallisuudessa esillä. Ihosen romaani asettuukin tiukkaa uskonnollisuutta kriittisesti tarkastelevan kirjallisuuden rintamaan.

Seurakunta ja traditiot määrittävät 17-vuotiaan Ainon tulevaisuutta. Hän on varttunut yhteisössä, jossa isä on perheen pää, ja jossa nuorten naisten tulevaisuus on ennalta määrätty. Perheiden tyttäret kasvatetaan hyväksymään patriarkaalisuus osana elämää: kehdosta äidin kotiapulaiseksi, kotiapulaisesta vaimoksi ja mahdollisesti pian itse äidiksi. Ehkäisystä ei ole puhettakaan ja vaihtoehdot elämän suhteen ovat vähäiset.

Ainoa taivas käsittelee uskontoa ja sen tuomia rajoitteita nuoren naisen näkökulman kautta. Teos rakentuu Ainon mietteistä ja havainnoista ja seuraa hänen henkistä kasvuaan. Aino on yksinäinen ja järkevä tyttö, jolla on kriittinen lähestymistapa yhteisönsä itsestäänselvyyksinä pitämiin asioihin. Vastapainona teoksessa seurataan Ainon kautta hänen sisartaan Suvia, joka on päättänyt kulkea perheen vanhempien viitoittamaa tietä. Ulkopuolista näkökulmaa teokseen tuo Ainon veli Valo, joka on irtaantunut uskonnosta ja pyrkii vaimonsa kanssa olemaan pikkusiskoilleen avuksi.

Teoksen keskeiset teemat pyörivät itsemääräämisoikeuden ja valinnanvapauden ympärillä. Suvin sekä Ainon odotetaan menevän nuorina naimisiin, tavoite, jonka rinnalla lukiosta valmistuminenkin on toissijaista. Ainon ja Suvin isä symboloi uskontonsa konservatiivisinta tulkintaa, kun taas Suvin kautta näkyvät uskonnollisten yhteisöjen hyvätkin puolet: yhteisöllisyys ja lähimmäisenrakkaus. Teoksesta voi myös halutessaan löytää syvempiäkin merkityksiä. Teoksen päähenkilön nimi ja hänen kanssaan usein kuvattu vesielementti vievät ajatukset Kalevalan Ainon kohtaloon, joka oli tunnetusti sekin seurausta avioliiton pakollisuudesta.

Sukupuolen tuomat rajoitteet ja siveyden ylläpitämisen kääntäminen naisen vastuulle saavat lukijan herkästi miettimään epätasa-arvon pitkää historiaa. Ainon elämä heijastaa perinteisiä ja vuosisatoja vanhoja käsityksiä naisen asemasta: miestä on toteltava, hiukset peitettävä eikä ole pahitteeksi pysyä huomaamattomana.

Naisen oma tahto on toissijainen ja siveyttä on vaalittava. Tätä ilmentää hyvin kohtaus, jossa Aino erehtyy suutelemaan kihlattuaan eikä voi välttyä isänsä antamalta rangaistukselta. Hän on olemassaolollaan houkutellut kihlattuaan Armoa, ja hänen olisi tullut yksin ymmärtää torjua tämän lähestymisyritys. Ainon on mahdotonta sisäistää yhteisössä vallitsevaa epätasa-arvoa luonnolliseksi, joten hän pyrkii vapautumaan perheensä määräysvallasta. Hänen on myös vaikea vastata yhteisönsä odotuksiin naimisiinmenosta. Tämä johtaa teoksessa alusta loppuun vallitsevaan jännitteeseen isän ja tyttären välillä, mikä toki pitää lukumielenkiintoa yllä.

Ainoa taivas tavoittaa Ainon sisintä kuvaamalla myös tavallisen nuoren arjen koulunkäynteineen ja epävarmuuksineen. Hahmot tuntuvat luonnollisilta ja samaistuttavilta. Kerronta on tasaista ja tapahtumat etenevät välillä jopa turhankin verkkaisesti. Teoksessa kuitenkin pohditaan kiinnostavasti elämää myös yhteisön nuorten miesten, Ainon ja Suvin kihlattujen, kannalta. Valo-veljen rooli on puolestaan tuoda esiin, miten myös miehet ja pojat voivat yhteisöissään kärsiä.

Teos ei aiheen käsittelytavoiltaan juuri yllätä, mutta tarjoaa monipuolisia näkökulmia ja jatkaa tärkeää keskustelua uskonnollisten yhteisöjen asemasta tämän vuosituhannen Suomessa.

Essi Ihonen: Ainoa taivas. WSOY. 239 s.

Sisäfestivaali vailla suuria tunteita

Teksti: Markus Raatikainen
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki

Tänä vuonna myös Kuopioon rantautunut Lehtiä Ilosaaressa kokosi yhteen joukon kotimaisia artisteja. Joukkoon mahtuivat pitkään listoilla pyörineet Anna Puu ja Juha Tapio. Uudempaa ja nuorempaa kaartia edustivat puolestaan Vesta ja Evelina. Lisäksi kokonaan oma lukunsa oli metallipiireissä tunnettu “selloyhtye” Apocalyptica.

Joensuu areena on keikkapaikkana raadollinen. Täyttääkseen tämän on artistin vain oltava riittävän hyvä ja suosittu saadakseen sen hieman normaalista kuulijakunnastakin poikkeavan yleisön mukaan ja tunnelman niille korkeuksille, mitä festareilta odotetaan. Tänä vuonna tämä ei mielestäni onnistunut.

Anna Puu ja Vesta käynnistivät esiintymisillään Joensuun illan musiikkitarjonnan. Molempien artistien fanit varmasti pitivät keikoista, itse en vain tähän joukkoon lähtökohtaisesti kuulu. Anna Puun musiikista jäi muutaman kappaleen perusteella tylsä ja mitäänsanomaton vaikutelma: ihan kivaa, mutta ei vain herätä mitään suurempaa kiinnostusta.

Vesta suoriutui hieman paremmin, vaikka keikka alkoikin noin vartin myöhässä. Vestan runsas elektronisten soundien käyttö oli sinänsä kiehtovaa ja kiinnostavaa, mutta meni ohi, miksi artistista on niin paljon kohkattu viimeisen puolen vuoden aikana.

Alun pettymysten jälkeen Juha Tapio sitten valtasi lavan itsevarmalla tyylillään tehden jälleen kerran kokonaisuudellaan vaikutuksen. Tapion keikkaa katsoessa tuli ensimmäistä kertaa tunne, että areena oikeasti tunnelmaltaan täyttyy: yleisö osasi biisit ja kädet lähtivät vauhdilla ilmaan Tapion sitä vaatiessa.

Yksityiskohdista mainittakoon puhallinsektion runsas rooli monissa lauluissa, jonka johdosta mieleen livahti eräs Bruce Springsteen. Settilistassa ei sinänsä ollut mitään yllättävää: toimiva sekoitus uutta ja vanhaa sekä hidasta ja nopeaa. Juha Tapion esitys oli sitä varman laadukasta toimintaa, mitä häneltä olen tottunut näkemään.

Illan artisteista Evelina yllätti eniten. Mielestäni hyvässä uudessa musiikissa tulee olla jotain erilaista. Sellaista, joka kiinnittää huomion ja motivoi oikeasti kuuntelemaan sitä. Evelinan tapauksessa näitä elementtejä olivat latinorytmien runsaus sekä kiistatta omalaatuinen ääni, josta joko pidetään tai vihataan. Oma valintani oli ensimmäinen. Vähemmän yllättäen yleisö pääsi bilettämään myös Vain elämää  -versioiden tahtiin, kun  Anne Mattilan Asfalttiviidakko ja The Rasmuksen F-F-F-Falling löysivät illan setistä paikkansa.

Apocalyptican osalta jäi väistämättä tunne, että bändi oli tällä kertaa väärässä tapahtumassa. Metallia selloilla soittava bändi on maailmalla tunnettu ja Apocalyptican meriiteistä löytyy esimerkiksi soittaminen useana vuonna Wacken Open Air -festivaaleilla.

Kyse ei ole siitä, onko bändi riittävän hyvä tai ansioitunut. Apocalyptica ei kuitenkaan ole massojen musiikkia ja on vaikea ajatella, miten bändin ajateltiin sopivan illan kokonaisuuteen. Yleisöä poistui runsaasti paikalta bändin ensimmäisten biisien aikana ja itsekin totesin muutaman biisin riittävän. Varmasti Metallican covereita sisältänyt keikka oli yhtyeen faneille hieno kokemus. Mutta moniko löysi oikeasti paikalle, kun mitään muita musiikista johtuvia syitä ei saapumiselle välttämättä ollut?

Ajateltiinko liikaa Ilosaarirockia ja siellä toimivaa tapaa kerätä yhteen erilaisia artisteja ja genrejä? Tapa voi toimia kolmipäiväisillä festareilla, kun jokaiselle löytyy jotakin mukavaa. Muutaman tunnin mittaisella sisäfestivaalilla saman logiikan soveltamisessa tulisi olla varovaisempi, sen osoitti Apocalyptican kiinnitys ja monien poistuminen paikalta.

Lehtiä Ilosaaressa -tapahtumassa oli jotain omalaatuista ja erityistä silloin, kun se järjestettiin nimensä mukaisessa paikassa ulkona syksyn pimeydessä. Joensuu areena tarjoaa kyllä isommat puitteet ja tapahtuma tuottaa luultavasti paremmin. Samalla jotain olennaista on kuitenkin hävinnyt.

Kansalaisyhteiskuntapuhe omii aatteen

Teksti: Pekka Koivaara
Kuvat: Tiina Marila

Mistä kansanedustajat ja toimittajat puhuvat, kun he sanovat, että jokin poliittinen kysymys tai uusi lainsäädäntö on monitahoinen ja vaatii keskustelua kansalaisyhteiskunnan kanssa? Kenen kanssa keskustellaan, kun jokin yhteiskunnallinen kysymys vaatii keskustelua kansalaisjärjestöjen kanssa. Mikä on tämä ”kansalaisyhteiskunta” ja ne kansalaisjärjestöt?

Kansalaisyhteiskunnan määritelmä kansalaisyhteiskunta.fi -verkkosivujen mukaan on joukko erilaisia yhteisöjä. Kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat erilaiset puolueet, uskonnolliset yhteisöt, yhdistykset, säätiöt ja muut organisaatiot. Kansalaisyhteiskunta oman määritelmänsä mukaan erotetaan kahdesta muusta yhteiskunnan osasta, jotka ovat: 1. valtio; tarkemmin sanottuna koko julkinen sektori, kunnat, virastot ja vastaavat tahot ja 2. markkinat.

Markkinat kansalaisyhteiskuntasivujen mukaan taas voidaan erottaa vielä kahteen pienempään osaan, jotka ovat yritykset ja kuluttajat. Kuluttajalle voidaan kuitenkin antaa toisiakin nimityksiä, kuten äänestäjä, yksilö, kansalainen tai sinä tämän lukija.

Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta yksilö eli kansalainen on jostain syystä haluttu taannuttaa vain markkinatalouden osaseksi, ei mitenkään aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Kansalaisyhteiskunnan näkemys yksilöstä on siis varsin uusliberalistinen ja erikoinen. Perinteisemmän liberaalin demokratian teorian mukaan kansalainen tai yksilö on se aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, joka valitsee poliitikot ja niiden kautta ilmaisee tahtonsa yhteiskunnan kehityksestä ja lainsäädännöstä.

Suomen lainsäädäntökäytännössä on käytössä monitasoinen asiantuntijakuuleminen. Lakeja valmistelevat ministeriöt kuulevat ennen lakiesityksen tekoa useita virkamiehiä ja asiantuntijoita liittyen lain vaikutuksiin ja perusteluihin. Tässä ei tietenkään ole sinänsä mitään vikaa, koska lienee kaikkien etu, että lakiesitykset ovat monen eri tahon pohtimia ennen etenemistä eduskuntaan, poliitikkojen pohdittavaksi.

Lait säätävät edustuksellisessa demokratiassa kansalaisten valitsemat edustajat. Suomessa eduskunnan valiokunnat, jotka valmistelevat lakeja myös kuulevat monia eri tahoja ennen lakien hyväksyntää. Kummassakin kuulemiskierroksessa on mukana asiantuntijoiden lisäksi toinenkin taho, jota pitää kuulla ennen lakien säätämistä. Tätä tahoa edustavat lukuisat kansalais- ja etujärjestöt, jotka pyrkivät muuttamaan lainsäädäntöä mieleisekseen. Kansalaisia ei lainsäädäntötyössä kuulla, vaikka teknologian avulla olisi varsin helppoa järjestää kansanäänestys jokaisesta lakiesityksestä.


Tarkkaavainen lukija on tässä vaiheessa jo varmaan miettinyt mihin tällä pyrin tai mikä esittämässäni järjestelmässä on vikana. Ongelma on siinä, että erilaiset yhdistykset ovat omineet itselleen tietynlaisen monopolin jostakin yksittäisestä aatteesta, asiasta tai ryhmästä. Nämä erilaiset etujärjestöt puhuvat suuremman ihmisryhmän puolesta, kuin näiden järjestöjen todellinen jäsenmäärä on. Erilaisia yhdistyksiä, säätiöitä tai vaikka ammattijärjestöjä kuullaan eduskunnassa samalla tavalla kuin vaikka yliopiston tutkijoita. Näitä järjestöjä pidetään puolueettomina asiantuntijatahoina, vaikka ne ovat pienten joukkojen ja vähemmistöjen etujärjestöjä.

Teoriassa tietenkin kuka tahansa voi kuulua moneenkin eri järjestöön ja näin saada oman äänensä kuuluviin niiden kautta. Tosiasiassa kuitenkin eri ihmisillä on erilaiset mahdollisuudet saada äänensä kuuluviin jonkin järjestön kautta. Osalla ei ole aikaa, voimia tai muuten vain halua istua yhdistysten kokouksissa. Ihmisillä on erilainen tosiasiallinen mahdollisuus saada äänensä kuuluviin organisaatioiden kautta, joku on karismaattisempi kuin toinen ja toisella on enemmän varallisuutta ja mahdollisuus käyttää kaikki aikansa järjestötoimintaan, ehkä sosiaalisista peloista tai masennuksesta kärsivä ei vain pysty erilaiseen yhteistoimintaan. Demokratia oikeastaan keksittiin sen takia, että ihmisten väliset erot saataisiin poistettua ja jokaiselle yksilölle taattaisiin samanlainen valta demokraattisessa järjestelmässä.

Kansalaisjärjestöt ja tahot, jotka kannattavat kansalaisjärjestöjen suurempaa mukaan ottamista erilaiseen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ovat oikeastaan lopulta demokratian vastaisia. Aina kun kuulen tai näen uutisissa jonkin tahon tai poliitikon alkavan puhua ”kansalaisyhteiskunnan” mukaan ottamista keskusteluun siitä tai tästä asiasta, minua alkaa hirvittää. Kummallisen, positiiviseksi meille mainostetun, termin taakse kuitenkin kätkeytyy ajatus siitä, ettei äänestäjiä oikeastaan halutakaan kuulla poliittisessa päätöksenteossa. Riittää että etujärjestöjä kuullaan.

Järjestöt myös hyötyvät tästä, koska ne saavat lisää näkyvyyttä ja jäseniä. Monet järjestöt saavat lisäksi rahoituksensa julkiselta sektorilta, kunnilta tai valtiolta. Ne siis toimivat veronmaksajien, kansalaisten, rahoilla ja käyttävät yhteiskunnallista valtaa, joka kuuluisi näillä omille rahoittajilleen. Toimintametodi on siis samankaltainen kuin luonnossa loiseläimillä on. Järjestöt, joita poliitikot kuulevat ovat kuitenkin minun näkemykseni mukaan vain äänekäs vähemmistö.

Tietenkään minulla ei ole mitään yhteistä toimintaa ja erilaisten tapahtumien järjestämistä vastaan mitään. En missään nimessä pidä erilaisia yhteisiä talkoita mitenkään pahana asiana ja kannatan lämpimästi erilaisia asioita, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen tekemään asioita, joista pitävät. Poliittista valtaa näille ihmisjoukoille ei tulisi kuitenkaan antaa äänestäjien, sinun ja minun, vallan kustannuksella.

Kirjoittaja on ”kansalaisyhteiskuntaan” kuulumaton kansalainen.

Perusteluja täysin vastakkaiselle mielipiteelle voit löytää täältä:
kansalaisyhteiskunta.fi.

Muuta suositeltua luettavaa:
John Locke: Tutkielma valtiovallasta
Karl Popper: Avoin yhteiskunta ja sen viholliset

Hyppy tuntemattomaan

Teksti: Jyri Hoffrén
Kuvat: Juuso-Valtteri Kivimäki
Kuvataidekasvatuksen opiskelija Anastasia Riabinkova pitää suomalaisten tavasta kuvittaa lastenkirjoja.

Kirjastossa istuva Anastasia Riabinkova hymähtää kuullessaan kysymyksen. Hänelle Suomessa oleminen merkitsee jotakin aivan muuta kuin kylmyyttä ja pimeyttä – hänelle se on ainutlaatuinen kokemus.

Itä-Suomen yliopistossa kuvataidekasvatusta opiskeleva nuori nainen on kotoisin Venäjältä, Tverin kaupungista, joka sijaitsee noin tuhannen kilometrin päässä Joensuusta.
Vaikka kaupunki onkin Joensuusta kaukana, mainitsee Riabinkova aloittaneensa suomen kielen opinnot jo muutama vuosi sitten suorittaessaan kandidaatin opintoja.

”Olihan se aika erilainen kokemus aloittaa opiskella suomea, varsinkin kun sen käyttö Venäjällä rajoittuu aika pitkälti lukemiseen. Puhuttua kieltä tosin pääsen käyttämään, kun suomalaisia opiskelijoita saapuu kaupunkiini harjoittelemaan venäjän kieltä. Toimin toisinaan heidän tutorinaan. Mielestäni se on todella mukavaa”, toteaa Riabinkova.

Tällä hetkellä Riabinkovan on lumonnut suomalainen design. Kysyessäni häneltä mikä on Suomessa parasta, vastaus on yksiselitteinen, suomalainen design ja luonto.

Paljon matkusteleva Riabinkova on jo kerinnyt tutustua suomalaisen designin maailmaan ja käydä mitä erilaisimmissa tapahtumissa sekä Helsingissä että Turussa.

Joensuun osalta Riabinkova sanoo nauttivansa siitä, kuinka yliopistolla on tehty ratkaisuja tilojen suhteen ja kuinka kaupungilla kulkiessa voi törmätä johonkin erikoiseen, vaikkapa karjalanpiirakkakoristeeseen kävelykadulla.

”Rakastan sitä kuinka suomalaiset ottavat huomioon ympäristönsä. Joka puolella on jotakin visuaalista ja tilojen suunnittelussa käytetään luovuutta! Monelle suomalaiselle tämä on jo varmaankin itsestäänselvyys, mutta minua tämä jaksaa aina hämmentää.”

Opiskelujen suhteen nuori venäläisopiskelija on rauhallinen ja tyytyväinen. Vaikka yliopistolla olevat kuvataidekasvatuksen kurssit opetetaan pääsääntöisesti suomeksi, ei Riabinkova koe sitä ongelmaksi:

”Alussa tietysti ymmärtämisen kanssa oli hieman ongelmia, mutta nyt pystyn jo seuraamaan kursseja suhteellisen normaalisti. Myös kurssitoverini ovat sangen avuliaita ja olen jo päässyt ystävystymään muutaman suomalaisen opiskelijan kanssa. Erityisesti sopeutumistani Suomeen auttoi opettajien avonaisuus ja tutorini, joka oli alusta asti valmis auttamaan minua.”

Seuraavien kuukausien suunnitelmiksi Riabinkova mainitsee muun muassa löytämänsä kirja-projektin, sekä matkustelun lähialueilla.

”Kirjaprojekti tuli tutuksi liperiläisen lastenkirjailijan Ninka Reittu-Kuurilan kautta, jonka johdolla kurssilla pyrimme valmistamaan oman kuvakirjan ja tutustumaan erilaisiin kuvitusmetodeihin. Rakastan kuinka suomalaiset taitelijat kuvittavat lastenkirjoja”, Riabinkova selittää.

”Tällä hetkellä koen, että Joensuu oli oikea valinta minulle, vaikkakin alussa kaikki tämä oli kuin hyppy tuntemattomaan. Odotankin innolla mitä kaikkea eteeni vielä tulee syyslukukauden aikana.”

Vaihto-opiskelijat Itä-Suomen yliopistossa

Vaihto-opiskelijoiden määrä Joensuun ja Kuopion kampuksilla: Joensuussa 342, Kuopiossa 218. Yhteensä 560.

Suosituimmat tulomaat (opiskelijoiden määrä*): Saksa (106), Espanja (64) ja Ranska (40).

Suosituimmat tiedekunnat opiskelijoittain*: Joensuu: Filosofinen (131), Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta (126) sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunta (85). Kuopio: Terveystieteiden tiedekunta (153), yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta (49) sekä luonnontieteiden ja metsätieteiden laitos (15).

(*opiskelijat, jotka opiskelevat väh. 3kk)

Lähde: Oodituki, Itä-Suomen yliopisto.

Tanko on suosittu ja vaativa tanssipari

Teksti: Riina Kurki
Kuvat: Risto Takala
Tankotanssiopettaja Sara Hyttinen (vas. ylhäältä) opastaa aloittelijoiden tankotanssitunnilla monia ensikertalaisia.

Sykettä-liikuntapalveluiden liikuntakalenteriin on jälleen tullut monia uusia lajeja tänä syksynä. Meneillään on myös opintopsykologi Katri Ruthin ja Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kanssa yhteistyössä kehitelty kampanja, jonka tavoitteena on kannustaa opiskelijoita liikkumaan omien taitojen tasosta riippumatta.

”Haluamme kannustaa opiskelijoita lähtemään ryhmäliikuntatunneille, palloiluvuoroille ja kuntosalille, vaikka kokisikin, ettei osaa eikä ole tarpeeksi hyvä jossain. Ei oikeasti tarvitsekaan olla hyvä, voi vain mennä kokeilemaan”, korkeakoululiikunnan suunnittelija Heli Aalto avaa kampanjan ideaa.

Aalto luonnehtii Joensuun uutuuslajeja tänä vuonna melko tanssipainotteisiksi, sillä uusista lajeista löytyy lavatanssijumppaa, jazztanssia, soolosalsaa ja tanssillista joukkuevoimistelua. Uusilla Tanssilajit tutuksi -tunneilla pääsee kokeilemaan eri tanssilajien alkeita ilman aikaisempaa tanssitaustaa.

Korkeakoululiikunnan liikuntasuunnittelija Sirpa Risto kertoo, että uutuuslajeja Kuopiossa ovat Tabata ja akrobatia sekä polkujuoksu luonnossa. Uuden yhteistyökumppanin Studio Tempon myötä Kuopion tarjontaan on saatu myös Les Mills Sh’bam ja joogaa.

Risto arvioi, että Kuopiossa Sykettä-palveluiden suosituimpia lajeja ovat erilaiset joogatunnit, tehotunnit, tanssilliset jumppatunnit ja sisäpyöräily sekä futsal, lentopallo ja salibandy.

Joensuussa vuodesta toiseen suosikki on ollut tankotanssi, joka menee täyteen sekunneissa.

”Tankotanssi on ollut meillä alusta saakka. Spinning ja crosstraining ovat myös kestosuosikkeja”, Heli Aalto kertoo.

”Uudemmista lajeista kaikista suosituin on ilmajooga. Meillä on nyt ilmajoogaa kaksi tuntia viikossa, mutta tarvetta olisi enemmällekin.”


Sykettä-palvelut tarjoavat tankotanssitunteja Joensuussa yhteistyössä Tanssikoulu Dreamin kanssa. Tankotanssitunteja on tarjolla kerran viikossa niin aloittelijoille kuin edistyneemmillekin.

Tankotanssiopettaja Sara Hyttinen suosittelee lajia niin naisille kuin miehillekin, mutta muistuttaa, että raskaana olevat eivät voi lajia harrastaa.

”Tankotanssi on nyt pinnalla, ja onhan tämä hyvää liikuntaa ja haastavaa. Tankotanssi kehittää lihaskuntoa, koordinaatiota ja notkeutta”, Hyttinen arvioi syytä lajin suosioon.

Muita uusia tarjolla olevia tunteja Joensuussa ovat joka toinen viikko järjestettävät seinäkiipeily ja boulderointi, sekä aamuherättelytunti Awakening ja rentoutustunti Rauhoitu ja rentoudu.