Välipala ei korvaa ateriaa.
Pussimaiset farkut ja nuhjuinen poolopaita, halpahallin lukulasit, lippalakki ja kasvojen ylipainoa korostava jenkkikampaus. Sellainen, joka nähtiin viimeksi 1990 – luvun alkuvuosina meteorologi Juha Föhrillä. Onko tämä kaveri menossa karaokebaariin unohtamaan ongelmansa? Ei suinkaan, vaikka mikrofoni kuuluu hänenkin päiväänsä. Hän on menossa puhumaan suurelle yleisölle. Itse asiassa hän on toimitusjohtaja ja multimiljonääri. Hänen ei tarvitsisi enää roikkua niiden kanssa, joiden on pakko työskennellä, mutta hengailu lauman alfauroksena on vaan niin kivaa. Rikkaana jokainen työpäivä on inspiroitumista ja satavuotiaana kirjoitetaan muistelmat, joissa kerrotaan ettei kärsitty minuuttiakaan. Kuolemakin on vain väistämätön uusi seikkailu, jolle lähdetään luottamusta uhkuen. Suorittavan portaan työntekijöille ominaiset ahdistus ja masennus eivät kosketa rikasta, koska vauraus takaa mielenterveyden pysyvänä sosiaalisena statuksena. Yhden hyvinvointi perustuu siihen, että toisella menee ikuisesti paljon huonommin. Mutta miksi ulkoinen vaatimattomuus, kun on millä mollata?
Viestinnän tutkija, dosentti Anu Kantolan uusin teos, Matala valta, kartoittaa nimensä mukaisesti modernin vallan ilmenemismuotoja. Niitä mielikuvia, joita vallanpitäjät haluavat meille itsestään välittää. Kantolan mukaan näennäinen läpinäkyvyys, “lasi”, on aikamme hallitsijoiden trendikäs keino piilottaa keppi ja silinterihattu: “Moderni valta yrittää usein häivyttää itsensä ja tekeytyä hallittaviensa kaltaiseksi. Se ei nosta itseään muiden yläpuolelle vaan vakuuttaa, että järjestelmiä ohjaavat samat ihmiset, jotka niitä käyttävät.” Niinpä. Lukijalle palautuvat väkisinkin mieleen koomikko George Carlinin sanat amerikkalaisesta unelmasta: “Sinun täytyy olla unessa uskoaksesi siihen.” Kantola lupaa johdannossa paljon. Vallan esitysten kuvailua ei jätetä yleismaailmallisen käsitteelliselle tasolle, vaan Kantola ammentaa paljastavat esimerkkinsä suomalaisesta kansallismaisemasta. “Miten eri instituutioiden, talouden, politiikan ja järjestökentän johtohahmot ovat esiintyneet julkisuudessa toisen maailmansodan jälkeen?”, ei ole vaatimaton kysymys. Pelkästään siinä olisi vastattavaa kirjasarjan verran, eikä sekään riitä. Kantola nostaa lukijan odotukset pyörryttäviin korkeuksiin: “Kuinka talouselämän ja yritysten valta onnistui nousemaan hallitsevaan asemaan?” “Miten valtaa on käytettävä yhteiskunnassa, jossa ainoa pysyvä asia on muutos?”
Pitääkö Kantola lupauksensa vai joutuuko lukija lopulta pettymään, kuin humalaisen rakkaudentunnustuksiin? Kantola osaa ainakin houkutella lukijansa pitämällä tätä nälässä. Ensimmäiset kymmenet sivut puuduttavat tavanomaisuudellaan: Ei kai taas yksi sitaattikokoelma, jota kutsutaan tutkimukseksi? Onneksi Kantola kirjoittaa huolellisesti, eikä sorru politiikan- ja viestinnäntutkijoiden helmasyntiin, tulkinnalliseen ylivarovaisuuteen. Ettei vain kukaan pahoittaisi mieltään. Työpaikkakin voi mennä alta, jos puolue on väärä. Tutkijan tulisi kuitenkin olla väkinäisen konsensushalun yläpuolella ja Kantola on. Konkaritutkijan ääni ei värise. Ehkä hän on kertojana jopa liian yleistajuinen, lukijan yleissivistykseen ja ymmärrykseen olisi voinut luottaa enemmänkin. Nyt Kantola tuhlaa kalliita rivejä yleistiedon kertaukseen ja se turhauttaa lukijaa kuin lukijaa. Eiköhän meistä jokainen tiedä, että “tunteet voivat olla vallan välineitä”.
Kantolan aineisto kuulostaa aarrearkulta sateenkaaren päässä. Suomen Kuvalehden ja Talouselämän johtajahahmoja käsittelevät henkilöjutut vuodesta 1945 vuoteen 2005 on melkoinen vuori kavuta, kenelle tahansa. Kun tavoitteet ovat riittävän korkealla, maaliin ylletään vaikka siivet palaisivat puolimatkassa. Kuinka käy Kantolan? Juuri päinvastoin kuin kyynisinkään lukija uskaltaisi veikata. Kantola ostaa lentolipun, mutta jättää matkan väliin. Lukija on odottanut vesi kielellä pirullisen oivaltavaa analyysia yhteiskuntamme hyväosaisimmista, mutta saakin eteensä liioitellun intohimottoman ja suppean kuvauksen hahmoista, jotka eivät kiinnosta enää kuin aniharvoja. Poliitikoista Paasikivi, Kekkonen ja Lipponen ovat mukana, mutta missä ovat sellaiset monitahoiset ja sisäisesti ristiriitaiset hahmot kuin Kanerva, Siimes ja Väyrynen? Historiallisella näkökulmalla voidaan selitellä paljon parhain päin, mutta missä on tarkoituksenmukaisuus? Olisiko aineistoa pitänyt laajentaa tai jopa vaihtaa, jos tulokset ovat näin epäkiinnostavia?
Talouselämän johtajista olisi saanut kaivattua vetoapua, mutta nyt heidän osansa on vain täydentää kokonaisuutta viihdearvollaan. Itsemurhaan päätynyt Nokian Kari Kairamo on mukana, mutta Koneen alkoholisoitunut Pekka Herlin kummittelee varmasti monen takaraivolla. Hyvätahtoisinkin lukija päätyy kysymään itseltään, miksi tämä piti toteuttaa näin. Ongelma on joko aineistossa, Kantolassa tai siinä ikävässä tuntumassa, että tutkimus on levällään joka suuntaan. Kirkasta ajatusta ei näytä syntyvän ilman velvoittavaa metodia.
Kantola hukkaa sokeasti mahdollisuutensa myös silloin, kun kohteet suorastaan huutavat kritiikkiä. Ei sen tarvitsisi tarkoittaa nöyryyttämishaluista ilkeilyä, tulisi vain esittää oikeat kysymykset ja lukijan mielikuvitus hoitaisi loput. Filosofien Esa Saarinen ja Heidi Liehu nimeäminen ”poikkeusyksilöiksi, joiden lahjakkuudella ei ole rajoja”, ei palvele mitään tarkoitusta. Ennemminkin olisi kannattanut ammentaa niistä lapsenomaisista pohdinnoista, joita me kaikki joskus haudomme. Mitä Saarinen on saanut aikaan? Missä ovat ne konkreettiset kannanotot, jotka muuttaisivat yhteisöämme paremmaksi? Saarisen kohdalla ei voida ainakaan puhua siitä, etteikö miestä kuunneltaisi. Onko Saarinen sittenkin vain hassuihin takkeihin pukeutuva setä, jonka hymyn takana on perimiehinen tarve päteä? Löytyykö hienojen sanojen takaa välinpitämätön ihminen, joka pelkää lompakkonsa puolesta? Entäpä akateeminen keskiluokka, miksi sillä on pakkomielle supersankareihin, joita palvoa? Lopulta vain aidot asiat pysyvät, muu katoaa lavuaarin imuun. Kirjadivarien harrastajat tuntevat Liehun paremmin kuin filosofian opiskelijat. Liehun pääteos on se itsekorostuksen vuoksi raapustettu tiiliskivi, joka maksaa kuusi euroa ja jota kukaan kauppias ei enää osta hyllyynsä. Niitä kun on täydennysvarastossa enemmän kuin kehtaisi myöntää.
Matala valta on teos, jonka luettuaan tuntee itsensä pettyneeksi. Ei huijatuksi, mutta huonot kaupat tehneeksi. Kantola on suorasanainen, mutta ohittaa kiinnostavimmat tapaukset logiikalla, jota on mahdotonta ymmärtää. Olo on sama kuin festareilta palaavalla opiskelijalla, joka päättää sijoittaa viimeiset kolikkonsa ravintolavaunun kahviin ja paahtopaistileipään. Tavara on sinänsä laadukasta, mutta sitä on liian vähän ja valittamista keksisi helposti, mausteista ja tuoreudesta. Matala valta on aivan liian lyhyt ja lupaa liikoja. Ei siihen tule palattua. On parempi olla miettimättä, miksi Kantolan tasoinen tutkija julkaisee kirjan, jolle ei löydy kohteliaampaa tuotekuvausta kuin välipalamainen välityö. Kotiin tullessa pikkupurtava on jo sulanut, lihomisrenkaita jättämättä. Sitten kaipaa jo muusia ja lihapullia. Niillä se elämänhalu on voittanut aiemminkin.
Anu Kantola: Matala valta, Vastapaino, 2014, s. 200.