Ankara tulkinta journalismin alennustilasta

Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun Luokkavallan vahtikoirat edustaa mediakritiikkiä ankarimmasta päästä. Perusväite julistetaan heti kättelyssä: journalismi puolustaa ja käyttää valtaa useammin kuin kyseenalaistaa sitä. Kirjoittajat eivät väitä Suomessa elettävän mediatotalitarismissa, mutta pahimmat ongelmat ovat selvästi rakenteellisia ja osin tiedostamattomia. Nokkimisjärjestyksen sisäistäminen asioiden luonnollisena tilana on johtanut vallitsevaan käytäntöön, jossa isot pojat ovat aina oikeassa. Asenne näkyy paitsi valtavirtapoliitikkojen loputtomassa ymmärtämisessä myös asiantuntijavallan ehdottomassa palvomisessa silloinkin, kun linjaukset ovat läpeensä poliittisia.
Pommi on osattu purkaa vaarallisen tuntuisiksi osa-alueiksi. Näitä ovat toimittajien painostaminen, mediatyöläisten arkinen koheltaminen, kansallisen näkökulman “harha”, leimakirveiden heiluttaminen ja poliittisten näkökulmien väitetty kapeus sekä vielä vaatimukset toimittajista aktivisteina. Tekijät ovat tehneet suuren työn koostamillaan toimittajahaastatteluilla, jotka vievät kirjaa jouhevasti eteenpäin muiden lähdesitaattien ohella: “Jos journalistista vapautta haluaa, sitä ei tule kukaan antamaan, vaan se on itse otettava.“ Toimittajahaastatteluista erottuu Ylen Jaana Kiven tunnettu tapaus koskien TTIP-kauppasopimuksen uutisointia vuonna 2013. Jutun viilaus muuttui puhtaaksi farssiksi poliittisten päällepäsmäreiden onnistuessa riitauttamaan tutkimustulokset halpahintaisilla vihjailuilla haastatellun tutkijan jääviydestä. Mitään konkreettista näyttöä ei ollut. Lukijan on syytä pysähtyä hetkeksi miettimään, että näin voi todella tapahtua 2010-luvun Suomessa.

Tekijöitä ei voi todellakaan syyttää turhasta neitisieluisuudesta. Ei tarvitse olla poliittisen historian professori todetakseen, että kirjoittajien näkemykset edustavat pääosin äärimielipiteitä jopa räyhävasemmiston sisällä. Punaista, vai pitäisikö sanoa valkoista, vaatetta edustaa esimerkiksi sellainen pohjimmiltaan kuvitteellinen rakennelma kuin suomalainen kansallisvaltio. Vanhan koulukunnan roturasistit saavat pyyhkäistä silmistä onnenkyyneleitä: Suomessa hallitsee jo äärioikeisto. Sokeus luokkaeroille on erityinen kiukunaihe, sieltä se todellinen vastakkainasettelu löytyy.
Turun Sanomien kriitikko Kari Salminen (TS 21.4.) haukkui kirjan “äkäisenä poliittisena pamflettina”. Salmisen raivonpurkaus ei osu aivan maaliinsa, sillä puhdasoppinen pamfletti edellyttäisi monin paikoin vastuuttomampaa kokonaisuutta. On totta, että tykitystä ei paljoa pidätellä, mutta suhteellisuudentajukaan ei ole kirjoittajille vieras käsite. “Vastapuolen” toimittajia ei esimerkiksi leimata pahoiksi ihmisiksi, vaan juoksupojiksi ajautumisia käsitellään monen tekijän summana. Kukkalan ja Purokurun kommenttiraita erottuu selvästi muista näkemyksistä, joten lukijan harhaanjohtamisesta mielipiteiden ja tutkimustiedon sekoittamisena ei voida puhua. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksia, juuri kommenttiraidassa on kirjan vahvuus.
Serpentiinirulla puhaltaa värikästä paperia, josta syntyy paljon sotkua. Kommenttiraita hakee samaa efektiä, ehkä tahattomasti. Hillittömyys kertoo tietenkin siitä, että kirjoittajilla on sydän paikallaan, mutta soraäänisyyden varsinainen lisäarvo syntyy lukijassa. Huutelu pakottaa arvioimaan journalismin tilaa vaikutelmien, väitteiden ja tosiasioiden valossa.

Toimittajien enemmistöllä menee nimittäin todella huonosti myös valtamediassa. Resurssit haaskataan joutavien aiheiden täyttämään klikkijournalismiin, joka syö ammattilaisia sisältäpäin. Tutkivan ja yleensäkin pitkäjänteisen journalismin tuottaminen muuttuu yhä vaikeammaksi olosuhteissa, joissa varsinaisia erikoistoimittajia ei enää juuri ole. Trendille voi mielestäni löytää yhden syyn uutispäälliköiden sadistisesta pelosta, että joku pääsisi tekemään työtä rauhassa. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi ja niin edelleen. Kynäilijöiden arki näyttää kirjaa vasten muutenkin vastenmieliseltä jatkuvan vähättelyn ilmapiirissä. Arvonannosta ei rivitoimittajan kannata edes haaveilla työnantajan taholta, lehtiähän tilataan mainosten vuoksi. Kokemuksesta jotakin tietävänä voin sanoa, että ei se nyt ihan näin mene: se menee juuri näin. Ihannetoimittaja on nykyisin murusista kiitollinen orjasielu, joka osaa parhaassa tapauksessa lukea työnantajan ajatuksia. Päätelmä johtaa tietysti pohtimaan koko journalismin tulevaisuutta.
Suomalaisen journalismin muutenkin vaatimaton historia olisi kovin ankeaa luettavaa ilman Seppo Heikinheimon ja Veikko Ennalan kaltaisia legendoja, jotka eivät olleet mitään mukavia miehiä. Luottoa kuitenkin löytyi, sillä johtoportaissa arvostettiin laatua. Nykyisin juttujen tasoa pidetään melko yhdentekevänä, jos ne vain jotenkin onnistuvat kuvailemaan todellisuutta/informoimaan/viihdyttämään. Onneksi yleisö ilmaisee mielipiteensä lompakkoäänestyksellä.

Miten on Kukkalan ja Purokurun laita? Luokkavallan vahtikoiria ei voi arvioida erillään heidän toimittajarooleistaan. Esitettyjä mielipiteitä ei tarvitse allekirjoittaa myöntääkseen, että juuri tällaisia toimittajia tarvitaan enemmän. Journalismi voi säilyttää mielenkiintonsa vain sellaisten henkilöiden kautta, jotka eivät suostu pelaamaan ammattiloukkaantujien ehdoilla. Kukkalan ja Purokurun suorapuheisuus ei ole mikään vähäinen arvovalinta aikana, jolloin rehellisyys on pantu paheiden joukkoon. Se nyt vain on niin, että kaikista asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ilman harkittuja itkupotkuraivareita. Rohkeus pitäisi myös palkita niin kuin ennen vanhaan, mutta pelkään pahoin arvaavani reaktiot isojen poikien kalataulukabineteissa: “Nämä eivät sitten kirjoita meidän lehtiin.”
Luokkavallan vahtikoirat on idealistinen, intohimoinen ja äärimmäisen provosoiva sekoitus tietokirjaa, pamflettia ja tuoppiviisasta haistattelua. Se on anteeksipyytelemätön tulkinta suomalaisen journalismin alennustilasta rakenteellisen korruption jalkavaimona.