Kuva: VIlle Kokkola 
Kabareestahan Aino Kiven ohjaamassa ja kirjoittamassa 3. lokakuuta ensi-iltansa ja kantaesityksensä saaneessa Rahakabareessa ei ole kyse, mutta rahasta puhutaan kyllä paljon. Ennakkotiedoissa annettu lupaus lunastetaan ja käydään läpi suomalaista talouspoliittista historiaa 70-luvulta nykypäiviin. Tämä talouspoliittinen pikakelaus puetaan viihteelliseen musikaaliasuun. Juonenkuljetusta täplittävät tasaisin väliajoin tapahtuvat lauluun puhkeamiset.
Taloushistorian läpikäyminen tehdään rennosti mutkissa oikoen. Monimutkaiset tapahtumat pelkistetään kohtuuttomasti, mutta hyvän tarinan näkökulmasta taidokkaasti. Hyvinvointivaltion rakentamisesta edetään 80-luvun huumaaan ja 90-luvun romahdukseen, jonka jälkeen ei enää edes yritetty kunnollista jälleenrakentamista vaan yhteiskunnallinen eetos vaihtui yksilökeskeiseen vahvimman selviytymiseen. Masennuslääkkeet esitetään kontrollikeinona, joka tuodaan parempana päihteenä työkykyä ja tehokkuutta rapauttavan alkoholin tilalle. Lopulta todetaan hiukan kryptisesti, että on oltava itselleen armollinen. Katsojan tulkittavaksi jää, tarkoittaako se sitä, että on ihan hyväksyttävää sopeutua vallitsevaan ajatteluun ja keskittyä omaan selviytymiseen vai tarkoitetaanko sitä, että loputtomasta suorittamisesta saa sanoutua irti ja pyrkiä johonkin parempaan.
Talouden käänteissä surffaillaan mukana Kanninen-nimeä kantavan henkilön mukana. Pelkällä sukunimellä toimiva henkilö jää tarkoituksella hiukan karikatyyriksi, johon henkilöidään jonkinlainen kuvajainen kansanluonteesta tai kansallisesta identiteetistä. Kanninen on alamainen, joka uskoo, että maailmassa on järjestys, että maailma on jollain tavalla lähtökohtaisesti oikeamielinen, ja että kaikki menee hyvin kunhan on ahkera ja kunnollinen. Taustalla on Voltairen Candide, jonka päähenkilöltä lainattu katteettomaksi osoittautuva optimismi ja usko siihen, että elämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa” sopii yllättävän hyvin Kiven tarinan suomalaiselle päähenkilölle. Retoriikka kurin, kurjuuden ja kaiken muunkin päättäjien meille kertoman välttämättömyydestä näyttää täällä uppoavan kerta toisensa jälkeen kuin kuuma veitsi voihin. Lisäksi tarinaan on ammennettu Bertolt Brechtin teoksesta Setshuanin hyvä ihminen,jossa pohditaan sitä, miksi hyvä palkitaan pahalla ja jossa pahuus on selviytymisen edellytys. Ei sekään tunnu vieraalta kysymykseltä nyky-yhteiskuntaa tarkastellessa.
Teos on pitkä ja muutama kommentoija on ehtinyt sen jo todeta liian pitkäksi. Kieltämättä syntyy vaikutelma, että Kivelle tämä teos on kuin gradu monelle opiskelijalle. Tyypillinen ongelma graduntekijälle on, että siinä on selitettävä koko maailma ja sanottava kaikesta aivan kaikki. Teoksessa on joitakin elementtejä, jotka eivät mitenkään saumattomasti nivoudu osaksi kokonaisuutta ja luultavasti näytelmä olisi toiminut ilmankin niitä. Samalla ne kuitenkin palvelevat näytelmän naamioimista viihteelliseksi ja yleisöä ilahduttavaksi musikaaliksi. Pääpiirteissään vaikutelma koko maailman selittämisestä on harhaa, sillä tarina on lopulta jopa brutaalin naseva ja tiivis kun miettii, että siinä käydään läpi neljä vuosikymmentä sellaista historiaa, jonka tulkinnasta ei vallitse mitään selkeää yksimielisyyttä.
Miika Laakso Kannisen roolissa kannattelee taidollaan näytelmää vaivattomasti ja kokonaisuus toimii hyvin. Mikään supertähti hän ei lavalla ole, mutta tekee tasaisen varmaa työtä. Näyttelijät tekevät kautta linjan muutenkin hyvää työtä.
Musiikki on konteksti huomioiden poikkeuksellisen laadukasta ja kuljettaa tunnelmasta toiseen vuosikymmenten vaihdellessa. Laulujen sanoitukset ovat toki musikaaleille tyypillisesti paikoin heikkotasoisia. Lyriikka on saanut tehdä tilaa tarinan etenemiselle. Pahasti tämä ei häiritse, mutta pistää välillä korvaan.
Viihteellisyyden tavoittelusta huolimatta Kivi ei etäännytä teosta vaan yleisölle tulee selväksi, että puhutaan meidän yhteiskunnastamme, meidän todellisuudestamme, meistä. Ajoittain näytelmä riipaisee syvältä. Tämä herättänee porua. Viihteellinen musiikkinäytelmä osoittautuu troijalaiseksi. Se on naamioitunut harmittomaksi viihteeksi, mutta täyttääkin mielen kaikenlaisilla vaikeilla, yhteiskunnallisilla ajatuksilla.
Jotain kertoo sekin, että väliaika tuntui enemmän rasitteelta kuin helpotukselta. Tämän olisi katsonut ilman taukoakin.
Pasi Huttunen