Sofi Oksasen vuonna 2003 ilmestyneestä esikoisromaanista nähdään nyt ensimmäistä kertaa näytelmäversio.
Stalinin lehmät kertoo kolmen naisen ja kolmen sukupolven tarinan. Anna (Minni Gråhn) etsii itseään kahden kansan välillä, sairastuu syömishäiriöön ja ajautuu tuhoisaan parisuhteeseen. Äiti Katarina (Maria Karhapää) haluaa peittää virolaisuutensa kaivaten silti samalla kotimaataan ja perhettään. Isoäiti (Anna Ojanne) tietää omalla kohdallaan olevan myöhäistä, mutta vaatii tytärtään pakenemaan Suomeen. Stalinin lehmät on tarina Viron historiasta, virolaisuudesta, idän ja lännen välisestä kontrastista, naiseudesta ja häpeästä.
Teatterin lavalla tehdään tilaa naisille. Roolit on jaettu kolmelle naisnäyttelijälle, joista erityisesti Ojanne erottuu vahvana ammattilaisena esittäessään niin isoäitiä ja parasta ystävää kuin Annan ensimmäistä poikaystävääkin. Miesnäyttelijöitä ei pienellä näyttämöllä nähdä kuin television välityksellä. Keskelle lavaa sijoitettu televisio toimii välillä vain taustakuvana miljöön esittelyssä, välillä interaktiivisena ja sellaisena jopa yllättävän toimivana osana näytelmää.
Teoksen mieshahmot, joita videoissa esittävät Petteri Rantatalo, Jukka Moskuvaara ja Hans Stigzelius, on ahdettu pieneen kuvaruutuun pelkiksi sivutekijöiksi näytelmässä, jota hallitsevat naiset. On helppo nähdä, miten ratkaisu noudattelee romaanin linjaa: Oksasen romaani on kolmen naisen elämäntarina, johon miehet kyllä kuuluvat omiin merkityksellisiinkin tehtäviinsä, mutta jota kertovat naiset omilla äänillään.
Näytelmä on muiltakin osin uskollinen alkuperäisteokselle. Typistettäessä lähes 500-sivuinen romaani kaksituntiseksi näytelmäksi on tietysti välttämätöntä karsia paljon, ja pienellä näyttämöllä nähdäänkin vain romaanin ensimmäinen osa. Eriaikaisten takaumien välille rakentuvan romaanin tapahtumien järjestystä on muokattu jonkin verran niin, että tarinaa on helpompi seurata teatterin lavalla. Oksasen teksti erityisesti syömishäiriötä käsittelevissä kohtauksissa on maanista ja kiihkeää tajunnanvirtaa, ja näiden kohtausten tunnelma, kuten muukin Oksasen tyyli, on mielestäni tuotu näytelmään onnistuneesti.
Ojanteen Hukka on niin aito ja aidosti pelottava, ja siirtymä Hukasta alistuneesti hiljaiseen isoäitiin niin uskottava, että ensimmäisissä kohtauksissa on hieraistava silmiään tarkistaakseen, onko molemmissa rooleissa todella sama näyttelijä. Yhtä uskottavasti rooli vaihtuu milloin pikkutyttö-Ireneksi, milloin tullivirkailijaksi.
Myös Karhapää on Katarinan rooliinsa toimiva valinta tuodessaan suomalaistuneen virolaisnaisen pelkoa, neuroottisuutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä näkyväksi.
Minni Gråhn on hämmästyttävän luonteikas ja luonnollinen Anna. Juuri Gråhnin näyttelijänsuoritus Annana tekee näytelmästä niin tiheän ja koskettavan, rankankin.
Pieni näyttämö tuo esityksen lähelle yleisöä tunnelmallisella ja samalla raskaalla tavalla: yleisö saa nauraa, mutta myös itkeä. Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tämä intiimi kertomus ei voisi toimia. Tällaisena pienen salin tiivistunnelmaisena taideteoksena Aino Kiven Stalinin lehmät on tämän syksyn intensiivisin, parhaalla mahdollisella tavalla ahdistavin ja kaunein teatterikokemus.