Minimalistinen kertomus suurmiehistä
David Cronenbergin ohjaama A Dangerous Method vie katsojan psykoanalyysin syntyvaiheisiin 1900-luvun alkuun. Elokuva kertoo Carl Jungin (Michael Fassbender) ja Sigmund Freudin (Viggo Mortensen) suhteesta, jota he ylläpitivät pitkin keskusteluin ja kirjeitse. Elokuva näyttää pienen palasen vuosisadan alun tieteen tekemisestä, joka näennäisessä yksinkertaisuudestaan jaksaa kiehtoa. Pitkäpiimäiseltä kuulostava kuvio saa hyvin särmää, kun asetelmaa rikkoo Keira Knightleyn esittämä Sabina Spielrein. Knightleyn suoritus mieleltään vinksahtaneena eukkona on vakuuttava ja varsinkin hahmon kehitys elokuvan loppua kohden ansaitsee kiitosta. Muutosta kiittää myös siksi, että elokuvan alun hulluuskohtauksia ei mielellään katselisi yhtään sen kauempaa.
Alun räväköistä kuvista elokuva kehittyy keskustelevampaan suuntaan. Jung ja Freud vaihtavat ajatuksiaan ihmismielestä ja tulkitsevat uniaan. Vaikka suhde pysyy sivistyneenä, eivät psykologian uranuurtajat ole kaikesta samaa mieltä. Freudille kun on ehtinyt tulla jo seuraajia ja hän on jatkuvasti huolissaan maineestaan. Hänelle Jungin päättömiltä vaikuttavat teoriat edustavat uhkaa koko psykoanalyysille ja suhde aaltoilee sen takia edes takaisin. Elokuva perustuu The Talking Cure -nimiseen näytelmään ja siinä on paljon dialogia, joka tapahtuu kahden ihmisen välillä suljetussa tilassa. Jossain mielessä jokaista kohtausta leimaa terapiaistunnollinen tunnelma, sillä ylimääräisiä ihmisiä ei kuvissa ole pyörimässä. Kuvakulmat eivät siitä huolimatta ole tylsiä ja elokuva näyttää hyvältä. Kuvauksen ansiosta puhujien välinen vuorovaikutus pysyy yllä ilman katkoksia. Minimalistinen toteutus lienee alkuperäisteoksen peruja. Muilta osin teatterimaisuudesta ei ole jälkeäkään.
Elokuva pohtii myös tasa-arvon merkitystä Jungin vaimon (Sarah Gadon) silmin. Vaimo rakastaa selvästi miestään ja ahdistuu, kun syntynyt lapsi ei ollutkaan poika. Onnellisen elämän paras tae kun olisi poikalapsi. Avioliiton kohdatessa ongelmia, vaimo ei jää hyssyttelemään taustalle vaan osaa toimia myös itsekkäästi. Tasa-arvo teemaan sopii myös hyvin Sabinan henkilöhahmo, sillä hänen kehittymisensä mielisairaasta akateemikoksi kuvaa hyvin sukupuolten välisen dynamiikan muutosta 1900-luvulla.
Päällimmäiseksi elokuva jättää katsojan miettimään sitä, tulisiko tieteelliseen teoriaan tutustuessa tietää myös teoreetikoiden yksityiselämästä. Päähenkilöiden harjoittama teoretisointi kietoutuu tiukasti heidän elämiinsä ja siitä tulee henkilökohtaista, eikä eettisiltä ongelmilta vältytä. Toisaalta elokuvan tarina osoittaa ainakin sen, että tiedemiehetkin ovat vain ihmisiä.