Lähes klassikkotasoinen viimeinen levy
Debyyttilevynsä aikoihin Ilona oli yksi maamme kenties turhaankin haukutuimmista yhtyeistä. Kakkospitkäsoitto, muun muassa hitin Kesäpano sekä upean päätösraidan Tapasi elää sisältänyt Ähäkutti oli aimo harppaus eteenpäin.
Viimeinen albumi, vuoden 1989 Ilotulitus oli jo erinomainen poplevy, lähes pieni klassikko. Ilotulituksen aikaan basisti Leena Heikkilä oli vaihtunut aikaisemmin Kairossa soittaneeseen ja Ilonan jälkeen Eppujen basistiksi siirtyvään Sami Ruusukallioon.
Levyn avaava popkaunokki Kitaraasi rakastan on myös Ruusukallion sävellys. Upean riffin varaan rakennettu Tuhma poika on ensisijaisesti Cliftersin tekstittäjänä tutuksi tulleen Jaana Rinteen sanoitus. Hänen oli alun perin tarkoitus laatia Ilotulitukselle kaikki tekstit.
Pakahduttavaa balladiosastoa Ilotulituksella edustavat etenkin Näkemiin, Kaipaus sekä Pieni nainen. En sua saanutkaan jatkaa tekstillisesti samassa genressä kuitenkin musiikillisesti kitaravetoisemmin. Kata Laurikaisen säveltämä ja laulama Messumatka omaa roisin tekstin ja lähestyy musiikillisesti silkkaa progea.
Rempseä näkemys Laila Kinnusen Pojat-kappaleesta valikoitui singleksi ja sen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön Juice Leskisen tekstittämä pikkuhelmi Saako olla. Kello käy on Liisa Akimoffin sanoittama accapella-esitys ja Laurikaisen tulkitsema ja Säppi Hakasalon tekstittämä Reunalla levyn pieni klassikko, jonka loppurääkäisyissä ylletään lähes 70-luvun alun Muskan veroisiin sfääreihin.
Päätösraita Auringon haalistamaa on mainio jamittelunumero. Muutama täytteenomaisempi raita mahtuu mukaan, mutta kokonaisuutena Ilotulitus on kuitenkin siinä määrin tasokas levy, että se ilman muuta ansaitsisi uusintajulkaisunsa cd:nä.
Erityismaininnan todella tukevasta ja tarkasta työskentelystään saa myöhemmin Juice Leskinen ETC:ssä sekä reggaeyhtye Dreadlinessa vaikuttanut rumpali Taru Huhtajärvi.
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen esittelee 25-vuotiaita klassikkolevyjä kotimaisen rockin saralta.