Lähes Stonesien laadukkainta 70-lukua
Ilmestymisaikanaan Rolling Stonesin vuoden 1974 pitkäsoitto It’s Only Rock N’ Roll, joka jäi kitaristi Mick Taylorin joutsenlauluksi yhtyeen kanssa, sai jossakin määrin osakseen nuivaakin kritiikkiä. Aika on kuitenkin kohdellut kyseistä pitkäsoittoa lempeästi ja kyseessä saattaa hyvinkin olla jopa Stonesin toiseksi laadukkain 70-luvulla julkaisema albumi heti mestarillisen Sticky Fingersin jälkeen. Jo avausraita, Get off of My Cloudin hengessä rokkaava If You Can’t Rock Me on kerrassaan onnistunut svengipala. Vanhaa kunnon soultaustaansa yhtye tuo esiin tyylitajuisella Temptations-coverilla Ain’t Too Proud to Beg. Nimiraita, revittelevän kitarasoolon sisältänyt It’s Only Rock N’ Roll (But I Like It) on yksi Rollareiden 70-luvun tuotannon kirkkaimmista helmistä, jonka soittajistossa vierailivat Kenny Jones sekä piakkoin Stonesiin vakiojäseneksi liittynyt Ronnie Wood ja taustavokaaleissa David Bowie.
Till the Next Goodbye, Mick Taylorin erinomaisen tyylikästä kitarointia esittelevä, yhtyeen unohdettuihin klassikkoihin lukeutuva Time Waits for No-One sekä albumin kakkospuolelle sijoitettu If You Really Want to Be My Friend edustavat kaikki tyylikästä balladiosastoa. Perusasioiden äärelle myös musiikillisesti päästään Dance Little Sisterin tanakan rokkauksen myötä. Luxury tarjoaa kiintoisia reggaevivahteita ja Short and Curlies stemmalaululla kuorrutettua svengaavaa juurikamaa. Haasteellisempaa ja kiehtovaa tuotantoa edustaa erityisesti funkahtava päätösraita Fingerprint File. It’s Only Rock N’ Roll kohoaa erääksi Stonesin 70-luvun huipputöistä ja vähintään sen parhaimmisto sijoittuu vaivattomasti yhtyeen kyseisen vuosikymmenen tuotannon terävimpään kärkeen.