Laatulevy kahden klassikon välissä
Kenties kirkkaimman mestariteoksensa, Hello!-pitkäsoiton jatkoksi Status Quo julkaisi vuonna 1974 sangen tyylikkäällä kansikuvalla kruunatun albumin Quo. Avausraita Backwater on tanakka riffijunttaus upeasti rullaavalla soolotyöskentelyllä maustettuna ja sitä seuraa medleyn toisena osana vielä astetta svengaavampi Just Take Me.
Singlehitiksi pitkäsoitolta valikoitui terhakka perusboogie Break The Rules. Se sijoittui listalla aina kahdeksanneksi ja vierailevana muusikkona kappaleessa kuultiin Tom Parkeria sekä pianossa että huuliharpussa.
Albumin kohokohdaksi muodostuu varsin ärhäkkä, Rick Parfittin ja Alan Lancasterin yhteistyötä oleva rypistys Drifting Away, jonka huippuyksityiskohta on seesteisempi soolo-osuus ennen lopullista revittelevää kitarakliimaksia. Kakkospuolen avaava Don’t Think It Matters on albumin kaikkein tanakin, mutta myös hieman yksioikoinen boogiejyrä, jonka jälkeen popahtava Fine Fine Fine ja silkka balladikaunokki Lonely Man keventävät albumia kokonaisuutta tyylitajuisesti rikastaen.
Päätösraidassa Slow Train vauhtia ja kestoa on tarjolla todella riittämiin ja hauskana yksityiskohtana kappaleen lopussa kuullaan marssirytmitystä. Quo on laadukas levy etenkin, kun Status Quon diskografiassa se sijoittuu kahden kiistattoman mestariteoksen eli albumien Hello! ja On the Level väliin. Niihin verrattuna kyseessä saattaa olla jopa hienoinen välityö, mutta todella laadukas sellainen.
Quo on myös eräs raskaimmista Status Quon pitkäsoitoista, jolla basisti Alan Lancasterin osuus muodostuu erityisen runsaaksi; hän oli mukana kirjoittamassa kuutta pitkäsoiton kahdeksasta kappaleesta. Plussaa vielä kannesta, joka on todennäköisesti Status Quon pitkän historian tyylikkäin.
Pertti Pulkkanen jatkaa rockin historian luotaamista. Vuorossa vuoden 1974 klassikot.