Boogiejyrän kirkkain klassikko
Francis Rossin ja Rick Parfittin luotsaaman Status Quon ensimmäiset, 1960-luvun lopussa ilmestyneet pitkäsoitot edustivat psykedelian hengessä tehtyä poppia. 1970-luvun alussa vastustamaton boogiekonsepti löytyi ja aivan vuoden 1972 lopussa ilmestynyt albumi Piledriver Paperplane-hittisingleineen ja useine muine onnistuneine raitoineen (Don’t Waste My Time, todellinen boogiejyrä Big Fat Mama sekä erinomainen näkemys Doorsin Roadhouse Bluesista) oli ensimmäinen täysosuma.
Sitä seuranneen, vuoden 1973 syyskuussa ilmestyneen pitkäsoiton Hello ovat monet valmiit kohottamaan Status Quon huipputyöksi ja 80-luvun lopussa Kari Peitsamo nimesi kyseisen longarin kaikkien aikojen parhaaksi rocklevyksi.
Albumin todellisiin ässiin lukeutuvat kummankin puoliskon avausraidat, tarttuvariffinen hittisingle Caroline sekä pituudessaan pienestä teoksesta käyvä rankka rytistys Roll Over Lay Down. Claudie tarttuvine melodioineen ja terhakoine sooloineen edustaa hittipotentiaalia, Softer Ride yhdistää kevyen laulumelodian tiukkaan kitarapaahtoon ja Reason for Living svengaa kiitettävällä intensiteetillä. Ajan hammas on päässyt kuitenkin hieman nakertamaan kyseistä levykokonaisuutta. Blue-eyed Lady ja And It’s Better Now ovat nimittäin hieman täytteenomaisempia raitoja. Sokerit kuitenkin pohjalla, sillä liki kymmenminuuttinen maratonbiisi Forty Five Hundred Times kantaa nimittäin upeasti uljaaseen loppuunsa saakka.
1970-luvun puolivälin Quo oli todella kovassa vedossa, sillä yhtye julkaisi melkoisen lyhyessä ajassa vielä kolme kiistatonta klassikko-albumia, eli Quo, On the Level sekä Blue for You. Kyseisten albumien biisiaarteistoon lukeutuvat esimerkiksi sellaiset kappaleet kuin Driftin’ Away, I Saw The Light, Nightride, Is There A Better Way sekä singlehitti Rain. Yhtyeen tasollisen huippukauden summasi erinomainen, konstailemattomasti Liveksi nimetty tuplalivealbumi.
Ässäbiisejä Statuksen tuotannossa on toki riittänyt pitkin matkaa ja muutamat tuoreemmistakin pitkäsoitoista, kuten Heavy Traffic ja In Search of the Fourth Chord ovat yllättävänkin hyvätasoisia. Vuosien 1972–76 Status Quo-tuotanto on kuitenkin tasollisesti omaa luokkaansa.
Koska hyvä musiikin tekeminen ei loppunut vuoteen 1972, jatkaa Pertti Pulkkanen valikoimalla vuoden 1973 parhaimmistoa.