Vuonna 1972 ilmestynyt Humble Pien pitkäsoitto Smokin’ oli yhtyeen ensimmäinen uudella kokoonpanolla. Siinä sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luoneen Peter Framptonin tilalla toisena kitaristina esittäytyi aikaisemmin bluesrockyhtye Bakerloossa vaikuttanut Clen Clempson. Vaikka Humble Pien Smokin’-albumia edeltänyt livetallenne Rockin’ the Fillmore oli sisältänyt todella tanakkaa soitantaa ja jotkin esikoisalbumi As Safe as Yesterday Isin kappaleista edustivat silkkaa varhaista hardrockia, kulminoi Smokin’ studiotallenteena yhtyeen boogierocktyylin.
Avausraitaa Hot an’ Nasty revittelevämpää avausta levy ei voisi saada. The Fixer ja Sweet Peace and Time ammentavat inspiroituneesta riffittelystä ja Steve Marriottin sielukkaasta vokalisoinnista. You’re So Good for Me ja traditionaalinen Old Time Feeling rauhoittavat juuri sopivasti muilta osin suorastaan räiskyvää albumia. Kertosäekilleri 30 Days in the Hole muodostui ansaitusti hitiksi ja C’mon Everybody-versiointi paitsi jytää, myös svengaa. Roadrunner G Jamissa Stephen Stills vierailee urkurina.
Smokin’ muodostui myyntimenestykseksi erityisesti Amerikassa, joka oli myös keikkailun osalta Pielle varsin keskeistä markkina-aluetta. Kyseinen pitkäsoitto on Humble Pien boogierockkauden huipentuma. Sen seuraajalla, tupla-albumilla nimeltä Eat It Marriott palasi jälleen vanhan rakkautensa soulin pariin ja kyseistä levyä voinee pitää Pien viimeisenä todellisena onnistumisena, vaikka vielä vuoden 1974 pitkäsoitolla Thunderbox on silläkin hetkensä.
Humble Pie: Smokin’
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen jatkaa matkaansa vuoden 1972 klassikoiden pariin.