Erottuaan Small Facesistä laulaja/kitaristi Steve Marriott kasasi uuden yhtyeen aikaisemmin The Herd-yhtyeessä vaikuttaneen Peter Framptonin kanssa. Kokoonpanon täydensi rytmiryhmä Greg Ridley (basso, aikaisemmin Spooky Toothissa) sekä nuori rumpalilahjakkuus Jerry Shirley. Supertähtikultin vastaisesti yhtyeen nimeksi valikoitui Humble Pie. Se julkaisi aluksi neljä studioalbumia, joista erityisen onnistuneita ovat kaksi ensimmäistä, As Safe as Yesterday sekä Town and Country. Vuonna 1971 taltioitu livetupla Rocking the Fillmore vangitsee vinyylille Humble Pien livekeikkojen intensiteetin. Tupla-albumilla on vain seitsemän kappaletta, joista yksi oma ja loput covereita.
Maratonmittoihin yltääkin sitten yli puolet levyn biiseistä. Huimin esimerkki on yli 23-minuuttinen näkemys Doctor Johnnyn kappaleesta I Walk on Gilded Splinters. Muddy Watersin Rolling Stonesta ja Willie Dixonin I’m Readysta tarjoillaan myös kiitettävän intensiiviset ja energiset näkemykset. Omasta tuotannosta mukaan on valikoitunut lähes klassikkotasoinen Stone Cold Fever, mutta levyn kenties tunnetuin esitys on näkemys Asfordin ja Simpsonin käsialaa olevasta biisistä I Don’t Need No Doctor. Rockin’ the Fillmore jäi Peter Framptonin viimeiseksi levytykseksi Humble Pien kanssa. Hän lanseerasi varsin menestyksekkään soolouran, jonka suurimmaksi menestykseksi osoittautui niin ikään livetupla, vuonna 1976 ilmestynyt Frampton Comes Alive.
Marriott kiinnitti Piehen Bakerloo-nimisessä bluesyhtyeessä soittaneen Clem Clempsonin ja yhtye julkaisi alkajaisiksi vielä pari varsin tasokasta albumia, boogierockiin kallistuneen Smokin’-pitkäsoiton vuonna 1972 sekä seuraavana vuonna ilmestyneen, yhtyeen soulvaikutteita esitelleen tuplalevyn Eat It. Humble Pie on eräs 1970-luvun alun brittiläisen rockin virstanpylväitä ja kaikkein tanakimmillaan yhtyeen soundi oli juuri Rockin’ the Fillmoren raidoilla.
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen ihastelee vuoden 1971 musiikillista määrää ja laatua.