Vapaus ei johda kansaa
Steve McQueenin kolmas pitkä ohjaustyö 12 Years a Slave on tositarina Solomon Northrupista (Chiwetel Ejiofor), vapaasta miehestä, joka kaapataan ja myydään orjaksi vuoden 1841 Amerikassa. Solomonilta viedään niin asema, perhe kuin nimikin, ja uusi identiteetti runnotaan väkivalloin henkeen ja ruumiiseen. Elokuva näyttää, miten orjakauppiaat, isännät ja heidän alaisensa nöyryyttävät mustia lukuisin tavoin – pelon ilmapiiri ja siten koko sortojärjestelmä säilyvät vain ihmisarvoa polkemalla.
Solomonissa kapina elää aluksi vahvana, mutta hän tyytyy pian lähinnä selviytymistaisteluun siirtyessään isännällä toiselle, sokeriruokojen siimeksestä jokisuistoon ja puuvillapellolle. Vaikka miljoonat orjat ovat kaikki samassa tilanteessa, jokaisen on silti huolehdittava ensisijaisesti itsestään. Kehenkään toiseen ei ole luottamista, sillä onnella tai kovalla työllä etuoikeuksia saavuttaneet orjatkaan eivät voi koskaan nojata hyvän asemansa pysyvyyteen.
Elokuvan fokus on melko tiukasti Solomonissa ja hänen selviytymistarinassaan, mutta keskeisiksi hahmoiksi nousevat myös hienon roolityön tekevät Michael Fassbender viinaan menevänä ja erilaisten ristiriitojen repimänä plantaasinomistaja Edwin Eppsinä ja Lupita Nyong’o tämän rakastamana Patsey-orjana. Pysäyttävimmät kohtaukset liittyvät juuri Eppsin ja Patseyn suhteeseen, joka tuottaa mieletöntä kärsimystä molemmille. Filmin sivurooleissa nähdään liuta isoja nimiä, kuten Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Sarah Paulson ja Paul Giamatti. He ilmentävät orjuuden hyväksymisen erilaisia puolia, esimerkiksi Cumberbatch sitä tekopyhyyttä, joka tiedostaa systeemin epäoikeudenmukaisuuden, mutta perustaa sille silti vaurautensa. Pinnalta katsoen näitä herroja on monenlaisia, mutta loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan kyseenalaista vapaudenriistoa, perustui se sitten tapaan, biologiaan tai Raamattuun.
Yksilöistä nousevan yhteiskunnallisen analyysin lisäksi elokuvassa keskeistä ovat ihmisten keskinäiset valta-asetelmat. Mustat ovat keskenään eriarvoisia, olivat sitten orjia tai vapaita, mutta niin ovat eri yhteiskuntaluokkiin ja asemiin jakautuvat valkoisetkin. Orjat ovat heille valtapelin välineitä, oli kyse sitten työläisen ja omistajan suhteesta tai parisuhteesta.
Aitoon lähteeseen perustuva 12 Years a Slave on tunteisiin vetoava dokumentti orjuudesta, kenties ensimmäinen aiheesta tehty suuri elokuva. Vaikka orjien kärsimyksen kuvaus on karua, teos on silti ennemminkin realistinen kuin retosteleva. Oscar-ehdokkuuksia sille tuli yhdeksän ja pystejä ropisee varmasti ainakin muutama. Parhaan elokuvan palkintokin on varmasti lähellä, vaikka filmin keskeisin vahvuus onkin näyttelijöissä. Myös kuvaus taidokasta: lähi- ja kasvokuvia sekä ajoittain pitkiäkin ottoja, jotka sopivasti annosteltuina toimivat tehokkaasti.
Musiikkina kuullaan Hans Zimmerin tutusti toimivaa mattoa ja orjien laulamia vanhoja spirituaaleja. Toimivana kikkana musiikki ja äänet vaikuttavat välillä tulevan tilanteen ulkopuolelta, mutta paljastuvat pian tapahtumiin liittyväksi. Vaikka draamankaari hieman notkahtelee ja jännite katkeilee, elokuvan loppu on silti iskevä. Vapaus tulee yllättäen, ketään ei saa mukaansa, eikä kotikaan ole entisensä.