Keski-ikäinen Bond
Daniel Craigin kolmas Bond-elokuva 007 Skyfall löytää Englannin kuuluisimmalle agentille uusia puolia, eivätkä ne kaikki ole kauniita. Tällä kertaa Sam Mendesin ohjauksessa James Bond juoksee pitkin ja poikin, ammuskelee ja mätkii vastaantulevia pahiksia. Bond alkaa näyttää jo vanhalta, eikä kunto ole enää entisenlainen. Bond saa luodista ja alkaa miettiä tässäkö tämä oli?
Viisikymmentä vuotta painaa harteilla ja elokuva tasapainoilee ”Bond-kaanonin” ja nykyisyyden välillä. Skyfall olisi saattanut taantua pelkäksi silmäniskuelokuvaksi, jossa ainoastaan vinkkaillaan tosifaneille. Onneksi se malttaa jättää viittaukset vähemmälle ja näyttää vain silloin tällöin naureskelevan menneisyytensä hoopoiluille: heittoistuimet autoissa yksinkertaisesti eivät ole enää cooleja. Nämä uudet Bondit ovat paljon velkaa Bourne-elokuville ja eräässäkin kohtauksessa olisin voinut vannoa, että Matt Damon on juossut juuri samanlaisilla katoilla pyssy kourassa. Samalla elokuva tuntuu unohtavan asioita, joiden avulla Bondista voisi tulla uskottava nykyaikainen agentti.
Elokuva ottaakin toisenlaisen näkökulman ja antaa hieman yllättäen tilaa Judy Denchille, joka uusii M:n roolin jo seitsemättä kertaa. M:n menneisyydestä kun putkahtaa elokuvan pahis, Javier Bardemin esittämä blondipää Silva. Terrorismia ja yleistä pahuutta harrastava Silva ei kuitenkaan ole mikään kostonhimoinen peruspahis, Bardem yrittää vakuuttaa. Hän on suuruudenhullu, mutta toisaalta säälittävän hauras. Ihmisiähän me kaikki olemme, elokuva väittää. M saa maksaa siitä, miten oli Silvaa kohdellut aikoinaan. Bondin ja Silvan välisellä jännitteellä on elokuvassa hetkensä, mutta jotain jää puuttumaan.
Osa Bondina olemista on tietenkin naisten iskeminen, eikä elokuva unohda sitä. Elokuva kuitenkin uhraa sille vain minimaalisesti minuutteja ja esittää romanttisen puolensa tavarajunamaisella hellyydellä.
Elokuvan kerronta ei pahemmin töksähtele, muttei oikein koskaan alakaan. Ehkäpä Bond olisi tarvinnut vahvemman Bond-tytön rinnalleen, sillä Bérénice Marlohen esittämän Sévérinen piipahdus Bondin käsivarsilla ei paljoa lämmitä. Skyfall parantaa tylsähköstä Quantum of Solacesta ja onnistuu paikoin viihdyttämään. Ei kuitenkaan tarpeeksi, kuten täpötäydessä teatterisalissa kuulunut haukottelu ilmaisi.
Elokuvan tunnusmusiikin esittäjä Adele vielä piti otteessaan, mutta sitten tuntui itse jos toisellakin olevan kiusausta tarkistaa ajan kulumista kännykästään. Toivoisin, että joku ohjaaja ottaisi Bond-universumin käsittelyynsä ja tekisi siitä omannäköisensä trilogian, kuten Christopher Nolan teki Batmanille.